30.5.2012

Merkkipaaluja pähkinänkuoressa

Yläasteen alkaessa toinen Young Fighters-vuoteni oli jo hyvässä vauhdissa ja moni asia oli muuttunut. Olin muuttanut Helsinkiin, ympärilläni pyöri päivittäin uusia ihmisiä ja olin tulossa virallisesti teini-ikään. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa kunnolla, kuinka paljon elämän tapahtumat voivat antaa inspiraatiota. Young Fightersin henkilöiden tunne-elämä sai lisää syvyyttä, kun pohdin ystävyyttä uudesta näkökulmasta: sitä, miten ystävyyttä voi pitää yllä satojen kilometrien päästä.

Kesällä 2005 olin halkonut ensimmäisen version totaalisesti osiin ja kehitellyt hiljalleen uusia ideoita. Hyvään vauhtiin pääsin vasta syksyllä, kun aloin kirjoittaa luonnoksiani koneelle. Siihen asti olin kirjoittanut pääasiassa käsin vihkoihin ja erilaisiin papereihin.

Syksyllä kohtasin myös ensimmäisen todellisen haasteen kirjoittamisessani: miten ensimmäinen osa pitäisi aloittaa? Miten saan lukijan mielenkiinnon vangittua jo ensimmäisellä sivulla?

Kirjoitin ensimmäisestä luvusta version toisensa jälkeen, mutta yksikään ei tuntunut toimivan. Jotain olennaista puuttui. Niinpä tartuin kynään ja muistikirjaan ja aloin kirjoittaa ylös satunnaisia Young Fightersiin liittyviä ideoita. Kirjoitin monessa erässä ylös kaiken, jonka olin jo lyönyt lukkoon ensimmäisen osan suhteen ja mietin juonen pohjalta, millä tavalla kirja pitäisi aloittaa. Jatkoin tällaista ideointia monta kuukautta, kunnes löysin oikean aloituksen kevätlukukauden aikana.

Ensimmäinen luku on ollut ehdottomasti yksi vaikeimmista luvuista kirjoittaa. Vuosien kuluessa olen muuttanut sen tapahtumia ja varsinkin muotoa kymmeniä kertoja. Olen muistaakseni joskus maininnut Behind the words-blogissa, että erityisesti muutaman ensimmäisen kappaleen muotoa olen hionut tähän mennessä kaikkein eniten. Yksittäiset sanatkin voivat olla merkittäviä mielenkiinnon herättämisen kannalta. En saa jaaritella liikaa mutta en saa myöskään jättää mitään tärkeää pois. Kaiken pakertamisen jälkeen ensimmäisen luvun pitäisi olla mielenkiintoinen ja koukuttava. Ei mikään helppo homma siis.

Keväällä 2006 kirjoittamisessani tapahtui siihen mennessä suurin muutos. Kirjoittamisesta alkoi tulla ajoittain vaikeaa ja raskasta, mikä johtui ennen kaikkea siitä että tajusin kirjoittavani laajaa kirjasarjaa. Tarkoitan sellaista todellista sydämessä tapahtuvaa tajuamista, joka avaa silmät ja sytyttää sielussa jotain uutta. 

Ensimmäiset kaksi vuotta olin kirjoittanut ilon ja onnen vallassa eikä mikään ollut tuntunut todella vaikealta, ainoastaan haastavalta. Olin keskittynyt sarjan ensimmäiseen osaan enkä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka ison tarinan olin saanut kirjoitettavaksi. Kirjoittaminen oli siihen asti ollut niin helppoa myös siksi, että en ollut silloin kokenut vielä kovin suuria muutoksia omassa elämässäni enkä tiennyt elämästä vielä paljonkaan. Vaikka olin haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta monta vuotta, en ollut tiedostanut kuinka merkittävää se olisi minulle ja läheisilleni. 

Kolmannen vuoden alkaessa olin siis aivan uuden tilanteen edessä. Yhtäkkiä tarina otti minusta otteen ja vei minut matkalle tulevaisuuteen. Henkilöiden elämä ei rajoittunut enää ensimmäiseen kirjaan vaan aloin nähdä mielessäni kohtauksia toisesta ja jopa kolmannestakin osasta. Minulle valkeni joidenkin ihmissuhteiden kohtalo ja ymmärsin joidenkin henkilöiden, muunmuassa päähenkilö Amyn tulevaisuuden kautta uusia asioita hänen menneisyydestään. Se ei kuulosta kovin loogiselta, mutta niin on käynyt huomattavan usein.

Aloin nähdä unia hahmoistani ja heidän elämästään, sukelsin kertaheitolla syvälle heidän sieluihinsa. Aloin yhä voimakkaammin kokea heidän tunteensa samalla kun he itse kokivat ne. Young Fightersin hahmot näyttäytyivät minulle yhä selkeämpinä ja tärkeämpinä, eikä minulla ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa heidän kanssaan sinne minne hekin olivat menossa. Kirjan kirjoittaminen ei ole sellaista kuin luulisi - minä en aina keksi tapahtumia vaan löydän ne. Mitä enemmän asioita löysin, sitä enemmän aloin rakastaa tarinaa, ja tämä rakkaus on koko kehityksen avain. Kun tajusin rakastavani tarinaa ja sen henkilöitä sydämeni pohjasta, en voinut kuvitellakaan jättäväni sen kertomista kesken. Mitä tahansa kohtaisinkin, minun olisi kuljettava sen läpi ja kirjoitettava Young Fighters loppuun saakka. Tänäkään päivänä en tiedä, tarkoittaako se kymmenen vai kahdenkymmenen kirjan kirjoittamista, mutta toivon että jokaiselle kirjalle riittää paljon lukijoita.

Tämän uuden, voimakkaan oivalluksen ja tunnemyrskyn aikaansaannoksena syntyi ensimmäisen Young Fighters-romaanin toinen versio. Se ei ollut vielä sellainen kuin halusin, se ei ollut vielä lähellekään valmis eikä  niin hyvä kuin oli mahdollista, mutta se oli uusi ja siinä oli enemmän tunteita ja syvyyttä. Kirjoitin toisen version valmiiksi noin neljässä kuukaudessa. Se oli järjettömän lyhyt aika, mutta sen aikana kasvoin huimasti ja opin kirjoittamisesta enemmän kuin edellisten kahden vuoden aikana yhteensä.

Raivokkaan kirjoittamisen jälkeen olin uupunut enkä kyennyt tekemään kirjalle mitään puoleen vuoteen. Näin  jälkeenpäin se pitkä tauko tuntuu minusta saavutukselta. Vaikka olin niin hirveän nuori, vasta 14-vuotias, pystyin jättämään käsikirjoituksen syrjään ja odottamaan puoli vuotta. En antanut kirjoittamisen ottaa pakkomielteen muotoa, vaikka ajatus hyvän kirjan kirjoittamisesta neljässä kuukaudessa oli täysin järjetön.

Hymyilyttää aika tavalla, kun muistelen tuota aikaa.

Puoli vuotta odotettuani tartuin tulostettuun käsikirjoitukseen hiihtolomalla 2007. Silloin oli muistaakseni helmikuun loppu. Kirjoitin loman jokaisena päivänä 8-12 tuntia niin, että lopetin kirjoittamisen vain syödäkseni ja lukeakseni vähän. Muutamana päivänä taisin myös käydä luistelemassa yhden ystäväni kanssa. Suurimman osan ajasta vain kirjoitin intensiivisemmin kuin koskaan ennen.

Vähitellen prosessin tahti rauhoittui enkä enää välittänyt ajasta, joka kirjoittamiseen oli kulunut. Opettelin kirjoittamaan vain silloin kuin tuntui siltä.

Yläastevuosina pääsin monen hankalan vaiheen yli, jotka kirjalijan urasta haaveileva saattaa kohdata. Ensimmäinen oli tuo vaikeiden aiheiden käsitteleminen ja syventäminen - uskalsin opetella kirjoittamaan vaikeista aiheista. Toisen merkkipaalun ohitin pysähtymällä kuukausiksi - en enää pelännyt, että taitoni katoaisi jos en kirjoita koko ajan. Kolmantena opin heittäytymään täysillä inspiraation matkaan. En enää estellyt ideoitani tai yrittänyt ohjata prosessia järjellä. Annoin tarinan ohjata itse itseään enkä ole sen mieleenpainuvan hiihtolomaviikon jälkeen pelästynyt inspiraation voimaa, joka herää intensiivisen kirjoittamisen yhteydessä. Neljäntenä opin sulkemaan ajan kulumisen pois mielestäni ja keksittymään kärsivällisesti tekstini laatuun. Minulle ei ollut enää väliä, kirjoitinko nopeasti, vaan halusin kirjoittaa kirjastani hyvän, kiinnostavan, koskettavan ja kaikin puolin toimivan - juuri sellaisen kuin olin halunnut sen olevan siitä päivästä lähtien, kun Young Fightersin maailman ensimmäiset palaset tulivat esiin mielessäni.

Prosessin edetessä,
Booklover

17.5.2012

Ensimmäinen vuosi

Young Fightersin ensimmäinen vuosi oli melko hajanainen. Varsinainen sillisalaatti.

Kesän 2004 jälkeen en kirjoittanut pariin kuukauteen ollenkaan, koska hävitin vihkoni jonnekin. Siihen aikaan kirjoitin enimmäkseen käsin. Kun löysin sen, aloitin uudestaan ja kirjoittelin pieniä pätkiä enimmäkseen tarinan alusta. Jonkinlaista aloituslukuakin yritin kirjoittaa, mutta se ei toiminut koska Young Fightersin idea ei ollut vielä kokonaan rakentunut.

Alusta alkaen minulle oli selvää, että Amyn ja hänen ystäviensä elämä muuttuisi tavallisesta erikoiseen ja vaaralliseen. Visioissani tarina tihkui jännitystä ja tunteita laidasta laitaan, mutta kului kuukausia ennen kuin sain kiinni oikeasta langanpäästä.

Syksyn kuluessa sitten keksin tietokonesirun, jonka ympärille Young Fightersin vaarat kytkeytyvät. Sain idean niin, että löysin penaalistani jonkinlaisen lelun osan, joka muistutti tietokonerisirua pienine muoviakkuineen ja numerosarjoineen. Kyseinen esine oli noin seitsemän senttiä pitkä ja kaksi senttiä leveä ja sen syvyys oli lähellä senttiä. Minulla ei ole tänä päivänäkään aavistusta, kuinka se joutui kynieni sekaan, mutta sen ansiosta keksin idean, joka on kantanut tänne asti ja toivottavasti kantaa minut maailman kartalle.

Saatuani tämän idean aloin hiljalleen hahmotella, millaisia ominaisuuksia tietokonesirulla voisi olla. Ideoin sirua täysin mielikuvituksen varassa - olin 12-vuotias eikä minulla ollut faktapohjaista tietoa siitä, voisiko sellainen laite olla oikeasti olemassa. Sen kyvyt alkoivat silti hiljalleen hahmottua ja sen merkitys kasvaa. Keksin tarinan ensimmäisen pahiksen ja hänen taustajoukkonsa.

Kehittelin myös hahmojani eteenpäin kirjoittamalla heistä kuvauksia ja tekemällä heistä ajatuskarttoja, ja  talven tultua aloin hiljalleen kirjoittaa yhteistä tarinaa. Mielessäni alkoi hahmottua erilaista tapahtumasarjoja, jotka johtivat lopulta monen uuden hahmon keksimiseen ja muutaman jättämiseen pois. Vaisto kertoi minulle, ketkä olivat säilyttämisen arvoisia henkilöitä ja ketkä eivät: ne hahmot, joille kehittyi sielu vaivattomasti, saivat jäädä ja ne, joille sellaista ei kehittynyt vaikka kuinka yritin saada heistä kiinni, joutuivat tarinan ulkopuolelle.

Ensimmäisen vuoden aikana en oikeastaan ajatellut, mihin kirjoittaminen oli minua johdattamassa. Tarkoitukseni oli tietenkin kirjoittaa kirja, mutta aluksi en todellakaan aavistanut, kuinka iso tarina mielessäni oli kehkeytymässä. Alle vuodessa sain ensimmäisen raakaversion valmiiksi, mutta se ei säilynyt sellaisenaan kauaa. Sen sivuja selaillessani ymmärsin, että tätä tarinaa ei voisi millään kertoa yhdessä kirjassa eikä edes kolmessa, vaan sarja vaatisi vuosien paneutumista ja tarmokasta kirjoittamista. Niinpä aloitin työni alusta ja siirsin suoraan puolet raakaversion tapahtumista tuonnemmaksi. Ensimmäisenä aloin kirjoittaa ensimmäistä lukua uudelleen, jotta saisin siihen särmää.

En ole vielä lyönyt kirjojen lopullista lukumäärää lukkoon, mutta toivon sarjan menestyvän niin hyvin että voin kirjoittaa kaikki nyt mielessäni olevat kirjat. Aloittaessani en vielä tajunnut, kuinka hienoa se olisi. Olin silloin niin nuori, etten huolehtinut mistään. Siksi minulla ei ollut vielä kykyä ymmärtää, kuinka syvällä sydämessä lukijoiden reaktiot ja yksittäiset kommentit saattaisivat jonain päivänä vaikuttaa. Kirjoitin vain kirjoittamisen ilosta ja ajattelin kirjoittaessani ystäviäni. Olin intoa täynnä eikä into laantunut vaikka minulla ei ollut elämänkokemusta oikeastaan lainkaan, eikä ainakaan tarpeeksi Young Fightersin tarinan kertomiseen. Kirja eteni lennokkaasti, melkein huomaamatta, muutti muotoaan vaivatta... Kaikki tuntui silloin kovin helpolta.

Niin. Silloin. Seitsemän vuotta sitten se tuntui vain ja ainoastaan helpolta ja mahtavalta ajanvietteeltä, unelmien ammatilta. Silloin en vielä ollut kokenut ensimmäistäkään kauhun hetkeä valkoisen paperin edessä enkä vuodattanut ainuttakaan kyyneltä hahmojeni kohtaloiden takia. Kirjoittamiseni oli vasta lähtenyt lentoon ja nousi yhä ylemmäs, kunnes...

Mitä?

14.5.2012

Sateella

Sateessa on jotain taianomaista - ainakin kirjoittamisen ja romantiikan kannalta. Usein sadesäällä kirjoitan parhaita lukujani, keksin parhaita ideoita tai muistan jotain sellaista menneistä, joka on joskus ollut tärkeää ja osa Young Fightersin kehitystä. Kotiseudullani on satanut tällä viikolla kolmena päivänä peräkkäin, ja niinpä sain idean tähän uuteen tekstiin.

Olin koiramme kanssa lenkillä, kun muistin yhden mukavan päivän vuosien takaa. Vietin sen päivän muutaman lapsuudenystäväni kanssa entisellä kotiseudullani. Olimme silloin seitsemäsluokkalaisia, oli toukokuu ja olin edellisenä kesänä muuttanut Helsinkiin. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, minkä vuoksi olimme erityisen innoissamme toistemme seurasta.

Oli ollut lämmin, hiostava päivä, jonka päätteeksi päätimme lähteä keskiyöllä läheiselle rannalle heittämään talviturkit syvälle järveen. Lähdimme neljän hengen porukalla kävelemään kohti rantaa jutellen samalla yhtä ja toista. Olimme aivan hulluja - kuka kuvitteli pystyvänsä uimaan järvessä toukokuun alussa?? Varmaan vain sellainen huoleton varhaisteini, jollaisia me siihen aikaan olimme.

Saavuimme tyhjälle rannalle jyrkkää, kapeaa metsäpolkua pitkin joka kulki pienen metsäkaistaleen halki. Joka puolella oli puita ja kasveja, joiden lehdet kutittivat jalkaa. Suuntasimme nauraen laiturille, laskimme pyyhkeet hyvän matkan päähän sen reunasta ja katselimme tummaa vettä miettien, kuinka kylmää se on. Lopulta kisailimme siitä, kuka menee ensimmäisenä veteen - ja minuthan sinne tietenkin ensimmäisenä työnnettiin.

Kiljuin ja nauroin yhtä aikaa, huusin järjettömän kovaa ja ystäväni nauroivat mukana. Hekin hyppäsivät veteen ja viimeiseksi nousimme peräkkäin laiturille. Nauraen ja hytisten kiedoimme pyyhkeet ympärillemme ja lähdimme ukkosta pakoon kotia kohti. Palatessamme alkoi sataa ja ukkonen jyrisi jossain kaukana takanamme. 

En muista tilanteesta enää kovin monia yksityiskohtia, mutta muistan sen tunnelman ja ennen kaikkea ystävyyden, jonka siihen aikaan jaoimme ja olimme jakaneet jo kuusi vuotta. Kun olin ala-asteikäinen, meillä oli tiivis kahdeksan tytön porukka. Olimme aina yhdessä kaikkialla milloin milläkin kokoonpanolla, joskus pienemmällä ja joskus suuremmalla. Jaoimme paljon ja koimme paljon ala-aste vuosina. Se oli tosiystävyyttä. Yksi heistä, Annika, on edelleen tiiviisti elämässäni mukana ja kannustaa minua myös kirjoittamisessa.

Minulla on siis aina ollut hyviä ystäviä, jotka osoittivat minulle ystävyyden arvon. Nämä seitsemän tyttöä, joiden kanssa kävin koulua ja vietin paljon aikaa, vaikuttivat voimakkaasti siihen että yksi Young Fightersin hallitsevista teemoista on ystävyys. Heidän kanssaan minulle kävi selväksi, etten voisi elää ilman ystäviä. Niin ajattelen edelleen: itse asiassa ystävistä on tullut minulle yhä tärkeämpiä sitä mukaa kun olen kasvanut.

Heidän avullaan keksin siis kuusi ensimmäistä Young Fightersin henkilöä: Amyn ja viisi muuta tyttöä, jotka ovat Amyn läheisimmät ystävät. Kehittelin henkilöitä vähitellen, antaen heille samoja ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä joita ystävilläni oli ja joita heissä arvostin. Yksikään kirjasarjan henkilö ei ole oikean ihmisen kopio, mutta halusin luoda hahmoja joiden avulla voisin välittää ystävyyden merkityksen lukijoilleni. Heidän antaman inspiraation hydöyntäminen on myös tapa kertoa heille, mitä he merkitsevät minulle.

Sarjan ensimmäisessä osassa keskityn erityisesti Amyn ja hänen tyttöporukkansa suhteiden esittelyyn ja luon muutaman uuden, vahvan ystävyyssuhteen joilla on vaikutusta pitkälle tulevaisuuteen. Olen kehitellyt monenlaisia ystävyyssuhteita, jotta ystävyyttä olisi helppoa käsitellä monesta eri näkökulmasta. Ihmissuhteet ovat kerta kaikkiaan mielenkiintoisia kaikessa monimutkaisuudessaan - toivottavasti myös Young Fightersin sivuilla.

Hyvää maanantaita!

Boolover


7.5.2012

Kenelle kirjoitan ja miksi

Lueskelin alkuviikosta Elizabeth Gilbertin uuden romaanin esipuhetta. Gilbert oli aikaisemmin hyvin pienen piirin kirjailija, mutta julkaistuaan Eat pray loven hänestä tuli huippusuosittu, ja se sai hänet ajattelemaan kirjoittamista uudella tavalla. Uutta kirjaa kirjoittaessaan hän pohdiskeli muunmuassa sitä, kenelle hän kirjoittaa ja miksi. On varmasti vaikeaa tiedostaa niitä miljoonia ihmisiä, jotka odottavat häneltä yhtä hyvää teosta kuin edellinenkin oli. Eihän sellaiselle ihmismassalle voi millään kirjoittaa ahdistumatta. Niinpä Gilbert nimesi noin 30 naista, joille hän kirjoitti tämän uusimman romaaninsa ja kertoi hieman heidän taustoistaan.

Olen monet kerrat hahmotellut mielessäni listaa ihmisistä, joille kirjoitan Young Fightersia ja erityisesti nyt tätä ensimmäistä osaa, mutta en ole kirjoittanut sitä minnekään. Olen ajatellut niitä ihmisiä kymmeniä, satoja kertoja ja joskus sanonut heille, kuinka paljon he ovat saaneet aikaan ja kuinka paljon olen saanut heiltä. Mutta vieläkään en ole kirjoittanut listaa minnekään.

En ennen tätä.

Viimeksi kuluneet kahdeksan viikkoa ovat olleet varsinaista ihmeiden aikaa. Olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut loputtomasti, lähes lakkaamatta, päivittäin. Eikä puhti ole lähelläkään loppua. Tätä iloa ovat olleet jakamassa niin monet ihmiset, että se saa minut melkein liikuttumaan. On pitkälti heidän ansiotaan, että olen päässyt tähän vaiheeseen, jossa voin sanoa melkein varmasti, milloin kirjani on valmis. Young Fighters alkaa saada sen tarinan, sen muodon jota olen etsinyt ja josta olen haaveillut... ja ensimmäinen osa lähenee valmistumistaan joka hetki.

Siksi minusta on oikein kirjoittaa täällä niistä ihmisistä, jotka ovat auttaneet ja auttavat edelleen minua tielläni kirjailijaksi.

Kirjoitan Young Fightersin ensimmäistä osaa...

Elinalle, Pauliinalle, Annikalle, Sinituulille, Sampsalle, Teemulle, Joonatanille, Marialle, Aleksille, Katrille, Niinalle, Emilialle, Tialle, Heidille, Hannalle, Tommille, Arille, Marille, Lauralle, Markukselle, Satulle, Liisalle,  Topille, Minnalle, eräälle toiselle Tommille, Sannalle, Annille, sekä tietenkin äidilleni, veljelleni, enolleni ja Joonakselle.

Tuossa on nyt 31 ihmistä, jos oikein laskin ja enemmänkin voisi listaan päätyä. Suurin osa heistä on ystäviäni, osa vanhempia ja osa uudempia.

Elinalle kirjoitan yksinkertaisesti siksi, että hän on yksi parhaista ystävistäni, on kannustanut minua koko sen ajan jonka on minut tuntenut ja odottaa innostuneena kirjani valmistumista. Hän on kerta kaikkiaan korvaamaton ihminen.

Pauliinalle kiitokseksi kaikesta hyvästä, mitä hän on antanut minulle kuluneen lukuvuoden aikana. Kiitokseksi loputtomien sanavirtojen lukemisesta, kommentoimisesta ja kaikesta palautteesta, jota hän on antanut. Siitä ilosta, että hän jakaa rakkauteni kirjoittamista ja lukemista kohtaan.

Annikalle, koska hän on osoittanut kuinka vahvaksi ystävyys voi kehittyä ja on seissyt rinnallani hyvässä ja pahassa kaikki nämä vuodet.

Sinituulille kiitokseksi avusta, kannustuksesta, innostuksesta, kehuista ja tarkkasilmäisyydestä. Siitä että sain hänet taas muutaman vuoden tauon jälkeen assistentikseni.

Sampsalle, hyvälle, arvokkaalle ystävälleni joka pitää huolta siitä, etten milloinkaan laske kynää kädestäni. Kiitokseksi tuesta, kannustuksesta, inspiraatiosta, hyvästä huumorista, luotettavuudesta, mahtavista keskusteluista ja läsnäolosta.

Teemulle, jotta hän saisi vielä jotain hämmästeltävää. Kiitokseksi lojaalista ystävyydestä ja kymmenistä hienoista hetkistä milloin missäkin.

Joonatanille kiitokseksi ja muistoksi mahtavista keskusteluista, joita olemme käyneet.

Marialle, ihanalle sielunsiskolleni, jota toivottavasti saan jonain päivänä kutsua kollegakseni.

Aleksille, kiitokseksi ideoista joita hän on antanut ja osoitukseksi arvostuksesta ja tarttuvasta elämänilosta.

Katrille, johon tutustuin ensimmäisenä riparillani. Ajanvietteeksi, ajatusten herättäjäksi ja innostajaksi.

Niinalle kiitokseksi mahtavasta suhtautumisesta tähän projektiin. Kertomukseksi siitä, kuinka kovasti hän on ilahduttanut minua persoonallaan ja kannustuksellaan, ja jotta hän muistaisi olleevansa yksi niistä, jotka saavat naurunkyyneleet nousemaan silmiini.

Emilialle siitä ilosta, että saamme jakaa kirjoittamisen lahjan ja intohimon. Kiitokseksi ajasta, jonka hän on kuluttanut tekstiäni lukemalla ja kommentoimalla, sekä kannustukseksi hänelle itselleen. 

Tialle, jotta lukioajan muistot säilyisivät. Kertomukseksi siitä kuinka yksikin henkilö voi olla tarinan kannalta tärkeä.

Heidille, jotta hän saisi kiinnostavaa luettavaa ja uusia näkökulmia niihin asioihin, jotka häntä kiinnostavat.

Hannalle, kiitokseksi ystävyydestä.

Tommille tarttuvasta ilosta.

Arille kiitokseksi kannustavista kommenteista, mielenkiinnosta, siitä että hän saa ihmiset nauramaan ja totta kai myös siksi, että hän saisi uutta käännettävää. 

Marille, joka rakastaa Pottereita täydestä sydämestään.

Lauralle, jonka kanssa kävin aikoinaan isoskoulutusta. Kiitokseksi kannustuksesta ja osoitukseksi siitä, että odotus palkitaan.

Markukselle kirjahyllyn laadukkaaksi täytteeksi.

Satulle, ihanalle ihmiselle jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut.

Liisalle, mahtavalle persoonalle jonka seuraa tulee nopeasti ikävä.

Topille, reilulle ja rehelliselle kaverille kiitokseksi inspiraatiosta ja lämpimästä suhtautumisesta asiaan kuin asiaan.

Minnalle, kiitokseksi hyvistä hetkistä.

Toiselle Tommille kiitokseksi siitä, että hänen ansiostaan keksin yhden parhaimmista juonikuvioistani.

Sannalle muistoksi menneistä vuosista.

Annille, jotta hän näkee mitä minusta on tullut ja mihin kirjoittaminen minut vei.

Äidilleni, koska rakastan häntä ja koska hän on ollut maailman paras äiti. Kiitokseksi unelmista, joihin hän on kehottanut uskomaan, matkoista joita olemme tehneet, kiitokseksi siitä että rakastuin tarinoihin niin pienenä ja siitä kaikesta tuesta jota olen saanut häneltä vauvasta tähän päivään asti. 

Veljelleni, joka on kerta kaikkiaan mahtava. Muistutukseksi siitä että unelmia kannattaa seurata ja kiitokseksi siitä, että hän on aina uskonut minuun ja ymmärtänyt minua paremmin kuin moni muu. 

Enolleni, joka on aina ottanut kirjoittamiseni vakavasti ja valanut minuun uskoa. Hän on aina uskonut kykyihini järkähtämättä ja muistuttanut, että minut on luotu kirjoittamaan.

Ja tietenkin, rakkaalle Joonakselle, jonka ansiosta uskon itseeni silloinkin kun ajatukset eivät luista ja kirjoittamisesta ei tule kerrassaan mitään. Hänelle, jotta hän oppisi minusta uutta ja löytäisi kirjallisuuden voiman ja hienouden, sekä luottaisi aina itseensä, kykyihinsä, unelmiinsa ja rakkauteen.


Kaikista näistä ihmisistä voisin kirjoittaa enemmänkin. Ja varmasti kirjoitankin. He ansaitsevat sen ja vielä monet, monet kauniit kiitokset. Kirjoitan juuri heille, koska uskon voivani antaa heille jotain uutta ja hienoa. Uskon, että voin kirjoittaa sellaisen kirjan ja sarjan, josta he pitävät ja jolla on heille merkitystä. Kirjoitan heille, jotta he saisivat tietää merkityksensä ja sen kuinka paljon he todella ovat auttaneet ja kehittäneet minua ihmisenä ja kirjoittajana. Uskon, että he saavat jotain syvempää irti tekstistäni, jotain mikä kantaa heitä vielä vanhuuden päivinäkin.


Kirjoitan myös niille nuorille, jotka haaveilevat kirjailijan urasta ja haluavat jakaa lahjansa muille, sekä kaikille joilla on hyviä ystäviä ja joille ystävyys merkitsee yhtä paljon kuin minulle. Kirjoitan kaikille niille, jotka rakastavat kirjoja ja uskovat rakkauteen.


Kiitos, että olette olemassa. Olette rakkaita ja arvokkaita, ja kirjoittamiselleni korvaamattomia. Kiitos, että teette Young Fightersin matkasta näin ainutlaatuisen.

Booklover.

1.5.2012

Inspiraation lähteitä

Kirjallisuus, elokuvat ja musiikki ovat olleet iso osa kirjoittamistani siitä lähtien, kun aloin kirjoittaa Young Fightersia.  Niillä kaikilla on erityinen tehtävänsä inspiraation lähteinä ja ajatusten herättäjinä.

Kirjat antavat ideoita, voimaa ja herättävät ajatuksia, joista on hyötyä kirjoittamisessa: ne ovat merkittävin inspiraation lähteeni, sillä ne auttavat minua löytämään oman tyylini ja tapani kuvailla henkilöitä, tunteita ja tapahtumia. Kirjallisuuden avulla oppii paljon elämästä, maailmasta, ihmisistä ja tunteista. Lukeminen on kirjailijan elinehto - ilman sitä ei voi kehittyä.

Elokuvista on erityistä hyötyä silloin, kun taistelee loogisuus-kysymysten kanssa ja yrittää kuvitella, millaisia visuaalisia mielikuvia teksti herättää lukijassa. Elokuvat auttavat hahmottamaan, millaiselta oman tekstin tapahtumat saattaisivat näyttää todellisina.

Musiikki virittää erilaisiin kohtiin sopivaa tunnelmaa, johdattaa ajattelun oikeille raiteille. Kirjoittaessani kuuntelen vaihtelevaa musiikkia, jonka valitsen useimmiten meneillään olevan kohdan mukaan. Olette varmaan huomanneet sivupalkissa olevan listan bändeistä ja artisteista. Muunmuassa Daughtry, Avril Lavigne ja Enrique Iglesias ovat kulkeneet mukanani jo vuosia ja ovat osa iso elämääni muutenkin kuin kirjoittamisessa. Aion kertoa listasta enemmän blogin edetessä ja esitellä teille erityisesti niitä muusikkoja jotka ovat inspiroineet Young Fightersia.

Tänään ajattelin kertoa teille jotain suhteestani J.K.Rowlingiin ja Harry Potteriin. Ne jotka ovat lukeneet Behind the words-blogia saattavat tietää, että nimenomaan Harry Potterin ansiosta oivalsin, mitä haluan tehdä työkseni. Olin kahdeksanvuotias, kun luin Viisasten kiven ensimmäisen kerran. Kokemus oli niin hätkähdyttävä, niin voimakas, etten varmasti unohda sitä milloinkaan. Olin nauttinut lukemisesta niin kauan kuin olin osannut lukea, mutta koskaan aikaisemmin en ollut tuntenut oloani yhtä haltioituneeksi ja innostuneeksi. Harry Potterin tarina vei minut mukanaan, niin sydämeni kuin mielenikin. Harrysta tuli minulle nopeasti läheinen, aivan kuin hän olisi paras ystäväni tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa kahdeksanvuotiaasta asti olen halunnut kirjoittaa jotain sellaista, joka saisi ainakin yhden ihmisen tuntemaan samalla tavalla kuin Harry Potter saa minut tuntemaan. 

Mutta miksi juuri Harry Potter? Mikä tekee Potter-kirjoista minulle niin ainutlaatuisia, että luen niitä kerta toisensa jälkeen vaikka muistan tarinan melkein ulkoa? Miksi juuri Harry Potter on minulle kaikkein rakkain kirjallisuuden henkilö?

Luulen, että voisin kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin. Vähintään kymmeniä tekstejä. Kyseinen kirjasarja on kokonaisuutena ja ilmiönä niin valtava, ettei sen kaikkia ulottuvuuksia ja merkityksiä voi millään käsitellä kerralla. Niinpä keskityn nyt kertomaan, millä tavalla Harry Potterin merkitys näkyy kirjoittamisessani.

Ensimmäiseksi täytyy mainita se, että luen sarjan alusta loppuun säännöllisesti, tarkemmin sanottuna 1-2 kertaa vuodessa. Tartun Pottereihin silloin kun siltä tuntuu. Tilanteet voivat poiketa paljonkin toisistaan; joskus luen Potterit siksi, että kirjoittaminen sujuu kuin tanssi ja haluan vain iloita siitä lukemalla sarjan jota rakastan; toisinaan kohtaan niin hankalia kohtia tai kausia, että Pottereiden lukemista tarvitaan lääkkeeksi ja avuksi. Koen aina syviä tunteita lukiessani Harryn sekkailuista, ja yksi niistä on tunne siitä, miksi kirjoitan. Harry ja muut tarinan hahmot muistuttavat minua siitä, mitä haluan tehdä ja miksi haluan tehdä. J.K.Rowling on jo itsessään hyvin kannustava kirjailijatuttavuus, sillä hänen tiensä maailman kartalle ei todellakaan ollut helppo. Hän nousi köyhästä, pienessä asunnossa asuvasta yksinhuoltajasta maailman rakastamaksi kirjailijaksi. J.K.Rowlingin historia antaa uskoa siihen, että itsekin kykenen kirjoittamaan sarjan, jolla on merkitystä. Potterit ovat minulle ehtymätön voimanlähde.

Minua on aina kiehtonut J.K.Rowlingin taito ja tapa kuvailla henkilöitään. Pottereiden sivulla on lukemattomia hahmoja, jotka ovat todella taidokkaasti rakennettuja. Ne ovat samastuttavia, uskottavia ja mielenkiintoisia. Jotkut herättävät myötätuntoa, ihailua ja hellyyttä, toiset epäilyjä, inhoa ja kysymyksiä. Mitä merkittävämmässä asemassa (tarinan kannalta) tarkasteltava hahmo on, sitä syvemmälle tämän sieluun ja menneisyyteen sukelletaan. Kirjoissa kohtaa yllätyksiä, jotka lyövät ällikällä. Itse en esimerkiksi olisi millään arvannut, mitä kaikkea Dumbledoren menneisyyteen kuuluu tai sitä, millaiseksi ihmiseksi Severus Kalkaros lopulta osoittautui.

Lisäksi itse tarina on minusta aivan mahtava. Kaikkine yksityiskohtineen se on lyömätön. Harry Potterin maailma on ainutlaatuinen fantasiamaailma, sillä se on kytkeytynyt todellisuuteen. Voin kuvitella Tylypahkan milloin tahansa mielessäni. Tarina on koskettava, moniulotteinen, pitkä ja silti toimiva, nerokas, jännittävä.. Se on yksinkertaisesti kaikkea sitä, mitä kirjallisuudessa arvostan. Sarjassa käsitellään paljon ystävyyttä, joka on yksi niistä teemoista joka näkyy ja jonka myös haluan näkyvän Young Fightersista jokaiselle lukijalle. 

Harry on koskettanut minua aina. Olen tuntenut iloa ja suuttumusta hänen kanssaan, ollut hänen puolestaan onnellinen ja vihainen, itkenytkin monta kertaa. Ihailen ja kunnioitan hänen lojaalisuuttaan ja jaan hänen syvältä kumpuavan uskon hyvyyden ja rakkauden voimaan. Toimisin monessa tilanteessa samoin kuin Harry. Tuntisin monissa tilanteissa samoin kuin Harry. Kysyisin samoja kysymyksiä kuin Harry. Jos hän olisi todellinen, olisimme varmasti ystäviä. Arvostan hänen rehellisyyttään ja suunnatonta sinnikkyyttään. Harry taistelee jatkuvasti voittaakseen pahan, Voldemortin, eikä anna kiusaajien lannistaa itseään. Hänessä on myös herkkyyttä, jonka hän uskaltaa näyttää. Harry on yksikertaisesti todella hyvä tyyppi.

Pottereiden merkitys kirjoittamiselleni ulottuu monille tasoille. Toisaalta sarja antaa minulle voimaa, toisaalta opettaa minua. Olen oppinut paljon muunmuassa siitä, kuinka paljon henkilöistä on tarpeellista kertoa: kun tunnistan ne asiat, jotka kiinnostavat minua, saan vihjeitä siihen mikä saattaa kiinnostaa muita. Pottereissa on myös erittäin taitava juonenkuljetus - tarina on kuin palapeli, jonka jokainen palanen on merkityksellinen ja joka muodostuu hiljalleen ehjäksi kokonaisuudeksi. Rowling onnistuu säilyttämään jännityksen loppuun asti ja samalla antamaan lukijalle tarpeeksi tietoa, jotta tarinan kulku ei jää aukkoiseksi ja sekavaksi. Kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Mikään ei tunnu turhalta eikä mitään olennaista puutu.

Voin vain kuvitella, kuinka paljon työtä sellaiseen lopputulokseen pääseminen on vaatinut.

Näistä ja kymmenistä muista syistä Harry Potter asuu aina sydämessäni. Oletteko te törmänneet kirjaan, joka on muuttanut elämäänne?

Inspiroitunein terveisin,
Booklover