13.10.2013

Ongelmanratkaisua

Kirjoittaminen on takkuillut viime kuukausina niin paljon, että olen ajoittain tuntenut itseni täysin avuttomaksi. Tavalliset keinot kuten lukeminen, musiikki ja elokuvat eivät ratkaisseet ongelmaa kesän aikana. Edes se, että jätin käsikirjoituksen tietoisesti syrjään, ei vaikuttanut merkittävästi. Monien pitkiksi ja turhauttaviksi venyneiden iltojen ja pohdintojen jälkeen päätin palata aivan käsikirjoituksen alkuun ja ryhtyä etsimään ratkaisua sieltä. Yleensä vältän sitä viimeiseen asti, koska niin tehdessäni joudun siirtämään ajatukseni siitä, millaisiksi henkilöt ovat kehittyneet siihen, mitä he olivat ennen kuin romaanin tapahtumat käynnistyivät. Jos en ole tarkkana, saatan esimerkiksi kirjoittaa jonkun kohtauksen ikään kuin tulevasta käsin eli lisätä henkilöiden toimintaan jotakin, johon he pystyisivät vasta kasvettuaan ihmisinä. 

Elokuun loppupuolella alkoi kuitenkin tuntua siltä, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Oli todennäköistä, että jo ensimmäisessä luvussa oli jotakin, johon en ollut tyytyväinen ja joka häiritsi minua alitajunnassani. Olin niin pahasti jumissa, että ongelman täytyi olla peräisin tarinan perustuksista. Niinpä otin kaksi ensimmäistä lukua käsittelyyn ja luin ne monta kertaa hahmottaakseni, mikä oli vialla.

Nopeasti kävi selväksi, että olin ollut oikeassa. Lukujen rakenteessa oli parannettavaa. Lisäksi niiden tunnelmasta puuttui tietynlainen särmä. Tekemällä yhden merkittävän muutoksen ensimmäiseen lukuun sain poistettua siitä kymmenkunta sivua turhaa tekstiä ja kirjoitettua paljon parempaa tekstiä tilalle. Luvun tunnelmakin on nyt huomattavasti lähempänä sitä, mihin olen pyrkinyt alusta asti. Myös toisesta luvusta on karissut tarpeetonta tekstiä ja olen päässyt korjauksissa hyvään alkuun.

Aion nyt käydä luvut läpi järjestyksessä ja tehdä tarvittaessa suuriakin muutoksia - enkä pompi lukujen välillä ennen kuin käsikirjoituksella on ehjä runko. Teen yhden luvun korjaukset loppuun ennen seuraavaan siirtymistä, kului siihen sitten viikko tai kuukausi.

Kirjoittaminen ole lähellekään aina helppoa. Mutta joka kerta, kun pääsee yhdenkin askeleen eteenpäin, muistaa miksi sitä ei kannata koskaan lopettaa.


Tämän harppauksen kunniaksi jaan teille lyhyen pätkän ensimmäisestä luvusta. Toivottavasti saatte tunnelmasta kiinni.

"Lauseen loppu jäi minulta kuulematta, mutta sillä ei ollut minulle merkitystä. Maailma tuntui hävinneen ympäriltäni ja jättäneen tilalleen kaaoksen, jonka keskellä olin yksin ja avuton. Yhtäkkiä hengittäminen oli yhtä vaikeaa kuin ajatteleminen.

Pakotin itseni tiedostamaan ympäristöni. En voinut jäädä paikallani odottamaan, että joku löytäisi minut ja kutsuisi paikalle lääkärin tai jotakin vielä kamalampaan. Minun oli pakko liikkua. Minun täytyi siirtyä mihin tahansa muualle. Heti. Takerruin ajatukseen ja nousin hitaasti jaloilleni. Keskityin tuohon yksinkertaiseen liikkeeseen niin intensiivisesti, että henkeni olisi voinut luulla riippuvan siitä. Pyörtymisen pelossa suuntasin sinne minne olin alunperin ollut menossa: hotellihuoneeseen. Kun pääsin sisään, työnsin oven nopeasti kiinni aivan kuin olisin sillä tavalla sulkenut järkytykseni huoneen ulkopuolelle.

Laskeuduin eteisen lattialle istumaan, koska en uskonut jalkojeni kantavan pidemmälle. Avain putosi kilisten seinän viereen, ja minä jätin sen sinne. Koko kehoni tärisi, ja tunsin pitkään vain pelkoa. Suljin silmäni, painoin pääni polviin ja kiedoin käsivarteni jalkojeni ympärille rauhoittaakseni itseäni. En saanut antaa pelolle valtaa nyt, kun minun täytyi ajatella. En saanut menettää otettani todellisuudesta."