22.12.2014

Pikajuna maailmojen halki

Jokainen kirjoittaja, bloggaaja tai kuka tahansa, joka työskentelee ison ja pitkäkestoisen projektin parissa kohtaa jossain vaiheessa kysymyksen siitä, onko hommassa mitään järkeä. Reitti tämän kysymyksen luo voi olla millainen tahansa, mutta uskon että jokainen käy tämän sisäisen taistelun läpi vähintään kerran ennen maaliviivaa.

On pelottavaa ja turhauttavaa kyseenalaistaa itsensä, työnsä ja kykynsä. Kun lähtee sille tielle, itsetietoisuus, epäilykset - kaikki ihmismielen tuotokset - ottavat nopeasti vallan ja voivat koitua koko prosessin tuhoksi. On liian helppoa jäädä jumiin pelkoihin ja muihin rajoituksiin, joita kehittelemme itsemme ja unelmiemme ympärille. Mutta joskus kaiken kyseenalaistaminen voi olla ainoa keino päästä eteenpäin, uudistua. Joskus on pakko panna kaikki hajalle, koska vain rikkinäisen voi korjata. Joskus täytyy antaa periksi ongelmille, jotta löytää ratkaisun. Joskus täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei kykene, ei osaa, ei tiedä eikä ymmärrä. Kukaan ei voi ottaa minua kädestä kiinni, jos puristan jyrkänteen rystyset valkoisina. Ironista, mutta totta.

Koen, että tässä vuodessa on ollut kysymys juuri tästä kysymisen, antaumisen ja uuden inspiraation etsimisen kierteestä. Syyskuussa kokosin erityisesti kesän aikana mielessä pyörineitä ajatuksia postaukseen, jolle annoin nimeksi Herääminen. Olen pitkin vuotta miettinyt, miksi teen sitä mitä teen, miksi kirjoitan, miksi tämä blogi on olemassa, millaisia päämääriä minulla on vai onko yhtään. Olen kysynyt itseltäni, miksi aloitin ja miksi jatkan. Miksi en luovuta, vaikka uin ajoittain kaulaa myöten tyhjissä papereissa ja sanoissa, jotka eivät sovi yhteen toistensa kanssa.

En kuitenkaan ryhtynyt silloin vastaamaan näihin kysymyksiin, vaikka aioin. Blogi vaipui uudelleen hiljaisuuteen, koska... Hitot, silloin en edes tiennyt, miksi. En tiennyt, mitä minulta puuttui. Tässä labyrintissä sitten harhailin kunnes löysin Otto Izakaya Expressin sekä Oton ja Alexin. kerta kaikkiaan mahtavat kaverukset blogin takana.

Esittelen poikien blogia lyhyesti, jotta pysyt kärryillä siellä ruudun takana. Perustasolla jutun juju on tämä: Otto ja Alex, halusivat tehdä jotain uutta ja erilaista, etsiä itseään, tehdä muutoksen elämässään. Tie vei heidät ensin Australiaan asumaan ja tekemään töitä vajaan vuoden ajaksi, minkä jälkeen he päättivät palata kotiin pidemmän kaavan mukaan: reissaamalla pitkin poikin Aasiaa reilun neljän kuukauden ajan. Blogin tekstit ovat Oton käsialaa, kuvat Alexin taideteoksia. Alex on ammatiltaan valokuvaaja, ja jälki on sen näköistä. Klikkaa linkkiä tuossa yllä ja ota itse selvää lopusta perusinfosta! Minä jatkan seuraavaksi pääasiaan.

Ensimmäinen lukemani teksti kertoi Oton ja Alexin seikkailuista Kambodzassa Angkor Watin temppeleillä. Upposin tekstin ja kuvien tunnelmaan välittömästi, matkustin hetkessä kauas pois arkisesta Suomen syksystä positiivisen energian ja vaikuttavien kokemusten maailmaan. Luin tekstin toisensa perään ja lopetin vasta kun kello oli kaksi aamuyöllä. Jätin blogiin pitkän haltioituneen kommentin, jonka Otto otti ilolla vastaan. Siitä lähtien olen seurannut blogia aktiivisesti ja nauttinut maailman kaukaisista aarteista Oton ja Alexin mukana. Käytän kommenttien kirjoittamiseen aikaa ja energiaa, jotta ne olisivat sekä kannustavia että hyödyllisiä. Näen vaivaa, ja se kannattaa.

Miksikö? Siksi, että Otolla on ainutlaatuinen taito herättää  miljöö, kulttuuri, henkilökohtaiset kokemukset ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset henkiin persoonallisella tavalla. Siksi, että Alex vangitsee kaiken edellä mainitun kuviinsa kauniisti, tyylikkäästi ja monipuolisesti. Siksi, että kaikesta mitä nämä kaksi tekevät, välittyy aito kunnioitus ja rakkaus maailmaa, erilaisia kulttuureja, toisia ihmisiä ja luontoa kohtaan. Arvostan lukijana ja kirjoittajana erityisesti tunnetta, avoimuutta, rehellisyyttä, rohkeutta ajatella ääneen, sujuvaa ja elävää kieltä ja blogeissa tietenkin myös valokuvia, joista näkyy kuvatun kohteen lisäksi jotain, mitä ne ovat kuvaajassa heränneet. Otto ja Alex ovat antaneet minulle kaikkea tätä. Blogi on täynnä positiivista elämänasennetta, rohkeutta haaveilla ja toteuttaa unelmia, tahtoa mennä sinne minne muut eivät ole menneet ja vilpitöntä halua kannustaa toisia tekemään samoin. Olen hymyillyt, nauranut, huudahdellut, hämmästynyt, innostunut, tuntenut myötätuntoa, huokaissut helpotuksesta, liikuttunut - olen kokenut valtavan määrän erilaisia tunteita tässä pikajunassa erilaisten maailmojen halki. Olen löytänyt runsaasti hyödyllistä informaatiota ja muutaman uuden matkakohteen jo valmiiksi kilometrien mittaiselle listalleni.

Kaikkein merkittävin lahja, jonka olen saanut, on kuitenkin kokemus siitä, kuinka paljon voimaa sanoilla voi olla. Tämä tuli esille kahdella tavalla: toisaalta siinä, mitä Otto ja Alex ovat saaneet aikaan minussa ja toisaalta siinä, millä tavalla he ovat ottaneet vastaan palautteen, jota olen heille antanut. Sen jälkeen kun on täytynyt luopua kirjoittamisesta kokonaan yli puoleksi vuodeksi, tuntuu hienolta nähdä, että ajatukseni välittyvät sellaisina kuin ne tarkoitin ja että niistä on apua. Tietoni ja kokemukseni lukemisesta ja kirjoittamisesta ovat päässeet pitkästä aikaa hyvään käyttöön. Olen myös elävä esimerkki siitä, kuinka paljon voi saada aikaan tekemällä sitä mistä aidosti pitää. Otto ja Alex ovat sytyttäneet minussa juuri sellaisen inspiraation roihun, jollaisen toivon joskus antavani omille lukijoilleni. Otto ja Alex ovat motivoineet minua ajattelemaan ja uskomaan sekä luoviin että matkailuun liittyviin unelmiini, mikä on erittäin arvokasta erityisesti täällä harmaan talven keskellä.

Nyt näen huomattavasti kirkkaammin sen, miksi kannattaa kirjoittaa, miksi kannattaa yrittää silloinkin kun se on vaikeaa. Näen sen, mitä voin saada, jos vain jaksan kehittää tätäkin blogia niin pitkään, että se palvelee tarkoitustaan mahdollisimman hyvin. Olen lähempänä useita päämääriä ihan vain sen ansiosta, että olen saanut kulkea mukana teidän matkalla.

Kiitos, Otto ja Alex. Kiitos hienosta blogista ja ilosta, jota levitätte ympärillenne. Kiitos siitä, että olette noin innostuneita, että jaksatte jakaa ajatuksianne, fiiliksiänne, mielipiteitänne ja kokemuksianne toisten kanssa, että teette sitä mitä teette. Olette mahtavia tyyppejä molemmat!

Ja nyt jätän pallon teille, jotka luette tätä postausta. Käykää vilkuilemassa Oton ja Alexin tarinoita. Jos mielenkiintoa riittää, suosittelen lukemaan blogin kaiken sisällön. Niitä varten, jotka haluavat vähän pikaisemman katsauksen, olen listannut joitakin postauksia, jotka kolahtivat erityisen syvälle ja joiden arvelen antavan aika hyvän käsityksen kaverusten meiningistä.

1. Welcome
2. Explore Bali all around
3. Singapore by night
4. Shanghai in 24 hours
5. "Stressiloma Halong Baylla
6. Hanoi - Aasian Pariisi
7. Angkor WHAT - Angelina Jolien jalanjäljillä
8. Been there, Don det - Laos
9. Pokhara - maailman makeimpia maisemia
10. Taj Mahal - Maailman kaunein rakennus

Löydät Oton ja Alexin myös Facebookista, Instagramista, bloglovinista ja blogilistalta. Alexilla on myös omat nettisivut osoitteessa alexaalto.com

Noin, vilkuilkaa noita. Toivotan nyt hyvää joulua Otolle, Alexille ja kaikille jotka ovat lukeneet tämän tekstin. Palaan blogin pariin viimeistään vuoden vaihduttua uuden motivaation voimin.

Lopuksi vielä muutama biisi, joita kuuntelin tätä postausta kirjoittaessa:








15.12.2014

Sukellus

Seison meren rannalla yksin, lähes täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä. Hiljaisuuden rikkoo vain meren kohina ja sen rinnalla kulkeva tuuli, jonka kuiskeesta yritän saada selvää. Hiekka tuntuu kuumalta jalkojeni alla ja tekee minut levottomaksi; haluaisin olla jo liikkeellä, haluaisin olla jo vedessä, mutta epäröin. En tiedä, pitäisikö minun lähestyä merta askel kerrallaan rannasta päin vai juosta suoraan veteen niin kovaa kuin pystyn. Vilkaisen oikealle vähän matkan päässä komeilevaa laturia kohti. Laituri on leveä, uusi ja tukeva, ja sen päähän on rakennettu valtavat portaat, joita pitkin voisin laskeutua suoraan syvään veteen. Minulla ei kuitenkaan ole tapana päästää itseäni helpolla, joten käännän katseeni kaukana vasemmalla siintävän niemen kärkeen. Niemi on kallioinen, joten pääsisin veteen vain ylittämällä useita mustia kiviä, joita vasten aallot löivät voimalla ja arvaamattomassa tahdissa. Vaikka löytäisin tien niemen kärkeen, voisin kaatua ja satuttaa itseni, jolloin matkani katkeaisi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Vedän henkeä ja totean, että laituri ja niemi eivät ole vaihtoehtoja. Tehdäkseni tämän oikein minun täytyy olla rohkea. Minun täytyy antaa veden nielaista minut, kuljettaa minua kunnes löydän sen mitä etsin.

Aurinko tulee tervehtimään minua pilvien takaa, ja silloin näen Amyn, ensimmäisen päähenkilön jonka elämästä aloin kirjoittaa. Hän seisoo vedessä ja viittoilee innokkaasti minun suuntaani. Aalto tyrskähtää häntä vasten ja hän nauraa ihastuksissaan, onnellisempana kuin viimeksi tavatessamme. Hän pitää katseensa koko ajan minussa, vetoaa minuun koko persoonansa voimin, vaatii minua ottamaan ensimmäisen askeleen kohti syvyyksiä, Syvyyksiä, joiden takana jossain kaikki hänen ystävänsä ja vihollisensa yrittävät selvityä maailmassa, jonka ääriviivat minun pitäisi pian piirtää lukijoita varten, heitä varten, itseäni varten. Jossain tuolla meren keskellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat sekoittaneet pääni ja luovuuteni. Jossain tuolla, tuntemattomassa, viileässä vedessä, meren tyrskyissä: siellä ne ovat, enkä yhtäkkiä enää tiedä, mitä vielä odotan. Suljen kaiken muun mielestäni ja juoksen, juoksen ja juoksen kunnes tulen Amyn kohdalle. Hän puristaa kätensä käteni ympärille ja nyökkää hyväksyvästi. Otamme yhdessä viimeiset askeleet ennen kuin sukellamme veden alle.

* * *

Alkusyksyllä kuvailin tuntemuksiani suunnilleen tällä tavalla. Olin pitkään kirjoittamatta, en edes vilkaissut Young Fightersin luonnoksia. En yhtä ainutta kertaa yli puolen vuoden aikana. En edes antanut itselleni lupaa ajatella juonenkäänteitä tai yksityiskohtia, joiden paikkaa yritin vielä vuosi sitten epätoivoisesti asetella oikeille paikolle.

Viime kuukausien ajan olen katsellut ja kierrellyt siellä ja täällä Amyn ja muiden romaanin henkilöiden lähellä, Olen kulkenut heidän ajatuksissaan ja tunteissaan tunnista toiseen, päivistä toiseen. Olen ottanut tekstin taas työstettäväkseni, ja olo on kuin olisin lähdössä sukeltamaan valtamereen ilman seuraa ja suojavarusteita.

Se tuntuu yhtä pelottavalta kuin kuulostaa.

Mutta nyt on aika taas kirjoittaa. Nyt on aika hypätä ja sukeltaa.

Ensimmäiseksi kirjoitin ensimmäisen luvun kokonaan uudelleen. Sen sisältö on nyt aivan erilainen kuin edellisessä versiossa, ja olen muutoksiin enemmän kuin tyytyväinen. Tietenkin luonnos on aina luonnos, joten pääsen parantelemaan sitä myöhmmin. En anna sen häiritä. Tavoitteeni on olla tällä kertaa järjestelmällinen ja ratkaista ongelmat siinä järjestyksessä kuin ne eteen tulevat, määrätietoisesti ja yksi kerrallaan. Istun koneen ääressä niin pitkään, että saan kirjoitettua edes muutaman sanan joka päivä. Ahmin päivittäin inspiroivaa ainesta, muunmuassa tv-sarjoja, elokuvia, blogitekstejä, musiikkia, valokuvia ja kirjoja. Täytän mieleni tunteilla ja ajatuksilla ja odotan hetkeä, jolloin ne räjähtävät ulos tekstin muodossa. Apunani on myös sekä uusia että vanhoja ystäviä, joiden läsnäolo ja tuki on korvaamatonta. Sen arvoa ei voi mitata.

Joululoma alkoi perjantaina kuin tilauksesta. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavat viikot tekevät luovuudelleni, kuinka ne herättävät tekstini henkiin.

Young Fighters on tullut takaisin. Minä olen tullut takaisin, Amy on tullut takaisin. Vaikka olenkin vähän kauhuissani, olen myös innostunut ja luottavainen. Uusi sivu on kääntynyt. Nyt sukelletaan eikä tulla ylös, ennen kuin tämä tarina on valmis kokeilemaan siipiään.

- Terveisiä flown kynnykseltä

19.9.2014

Herääminen

Vaikka en kirjoittanut kesän aikana juuri ollenkaan, kesä oli kirjoittamisen kannalta parempi kuin kesät, joiden aikana olen kirjoittanut. Tämä kesä oli parempi kuin olisin osannut kuvitella, sillä se pääsi yllättämään ja auttamaan minua tavoilla, joita en osannut odottaa. En päättänyt tietoisesti olla kirjoittamatta ja bloggaamatta, niin vain tapahtui. Viikot kuluivat torilla kesätöiden parissa ja tyhjensivät aivoni kaikesta turhasta, ylimääräisestä kuonasta, jonka alla luovuuteni oli jo pitkään piileskellyt.

Kesäpäivien säännöllisyys ohjasi minut keskittymään kirjoittamisen sijaan ajatteluun. Kun en murehtinut kirjoittamattomia kirja-arvosteluja tai hankalia juonikuvioita, minulle jäi energiaa keskittyä ympäristöön. Aika keräsi puolestani hauskoja hetkiä, kauniita maisemia, lämpöä, inspiroivaa kirjallisuutta, yllätyksiä, mielekästä tekemistä ja inspiroivia ihmisiä syksyä varten tarkasteltavaksi. Sain useita muistutuksia siitä, kuinka paljon pienet asiat voivat antaa. Hiljaisina aamun tunteina käytin aikani ajattelemalla kirjoittamista, bloggaamista ja niiden kummankin tarkoitusta. Palasin alkuun, perimmäisten kysymysten ääreen; niiden kysymysten ääreen, joiden pohtimista ja jakamista varten alunperin tämänkin blogin loin. Huomaamattani mieleni alkoi täyttyä uudella luovalla energialla ja niin monilla kysymyksillä, että kirjoitan niistä täällä luultavasti vielä kolmen vuoden päästä. Monet ongelmat ratkesivat ja kirjoittaminen alkoi tuntua hyvältä, suorastaan mahtavalta hyvin pitkän vaikean jakson jälkeen. Nyt minusta tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä, syvästä unesta.

Siispä kutsun tämänvuotista kesää heräämiseksi. Heräämiseksi uuteen alkuun, uuteen aikaan. Paremman, nautinnollisemman kirjoittamisen aikaan. Ja kunhan pääsen vauhtiin, voisin aloittaa jostakin alla listatuista kysymyksistä:


Mitä kirjoittaminen on? Mitä kaikkea kirjoittaminen ihan oikeasti tarkoittaa?

Mitä kaikkea teen saadakseni tekstin paperille?

Mitä kirjoittamisprosessiin sisältyy?

Mitä romaanin kirjoittaminen vaatii?

Mitä on olla kirjoittaja? Mitä tarkoitan, kun sanon olevani kirjoittaja?

Mitä on olla kirjoittaja tässä ajassa? Suomessa?

Millaista on olla nuori kirjoittaja?

Mikä kirjoittajien/kirjailijoiden tehtävä on?

Miksi kirjoitan?

Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? Onko sen merkitys muuttunut?

Miksi juuri kirjoittaminen, eikä esimerkiksi musiikki tai kuvataide?

Miten kirjoittaminen vaikuttaa muuhun elämään?

Mitkä asiat ovat kirjoittajalle tärkeitä?

Millä tavalla olen kehittynyt? Millaisia vaiheita olen käynyt läpi kirjoittajana?

Miltä kirjoittaminen tuntuu parhaimmillaan, yleensä, ja pahimmillaan?

Millaisin keinoin kuvailen tai olen joskus kuvaillut kirjoittamista? Miten kuvailisin sitä nyt?

Mitä kaikkea saan kirjoittamisesta? Viekö kirjoittaminen minulta jotakin?

Minkä avulla jaksan jatkaa?

Millaisia tunteita kirjoittaminen herättää minussa ja miksi?

Kuinka tämä intohimo, tämä palo tarinankertomiseen on syntynyt?

Kuinka fiktiiviset maailmat, kokonaisuudet, tunnelmat, henkilöt, juonet, kaikki tarinan elementit, kuinka ne syntyvät?

Millaiset asiat ovat minulle kirjoittajana tärkeitä?

Mitkä asiat edistävät kirjoittamista? Mitkä tekevät siitä vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta?

Mitä olen oppinut kirjoittamisesta tähän mennessä? Missä voisin kehittää itseäni?

Millaiseksi kirjoittajaksi haluaisin tulla?

Mitä haluan antaa toisille?

Mikä on vaikeinta, mikä sujuu jo luontaisesti?

Millaisia rutiineja olen kehittänyt?

Millaisia asioita en ole koskaan kokeillut, mutta haluaisin kokeilla?

Mitkä asiat vaikuttavat luomisprosessiin ja miten?

Miksi kirjoitan juuri sellaisia tarinoita kuin kirjoitan?

Kenelle kirjoitan?

Mllaisin keinoin voisin avata tätä kaikkea niille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta?
Mistä olen saanut/saan vaikutteita?

Mitä kirjallisuus antaa minulle kirjoittajana?

Millainen merkitys ystävillä ja muilla läheisillä ihmisillä on kirjoittamisen kannalta?

Miksi tämä blogi on olemassa? Millaiseksi toivon sen kehittyvän?


Niin kuin näkyy, olen ehitnyt vähän ajatella. Eiköhän tämä bloggaaminen tästä taas lähde.

PS. En malttaisi mennä nukkumaan! Kolmas kerta viikon sisällä!! Olen herännyt!

14.5.2014

Missä mennään

Asetuin tänään kotipaikkakunnalleni Imatralle, mikä tarkoittaa keväisten kiireiden vähenemistä, töiden alkamista ja enemmän aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Toukokuun loppupuoli kuluu vielä tiiviisti esseitä rustaillessa, mutta viimeistään sen jälkeen pääsen keskittymään luovaan kirjoittamiseen. Mutta palataan hieman taaksepäin ja kerrataan kevään kulkua.

Koulu on pitänyt sekä minut että Aleksin kiireisinä pitkään, mutta olemme siitä huolimatta onnistuneet edistymään. Kirjoitin prologin luonnoksen loppuun maaliskuussa, minkä jälkeen siirryin nopeasti ensimmäisen varsinaisen luvun työstämiseen. Olen nauttinut kirjoittamisesta todella paljon, enemmän kuin pitkään aikaan ja kokenut muutamia flow-hetkiäkin. Henkilöt, joista nyt kirjoitan ovat monella tavalla erilaisia verrattuna Young Fightersin hahmoihin, minkä vuoksi heidän ajattelumaailmansa ja elämänsä välittäminen lukijalle on piristävää ja mielenkiintoista vaihtelua. Tunnen oppivani koko ajan uutta.

Myös Aleksi on aloittanut kirjoittamisen. Huhtikuun paras hetki oli ehdottomasti se, kun luin ensimmäiset lauseet, jotka hän oli kirjoittanut. Tiedän, kuinka vaikeaa ja jännittävää aloittaminen voi olla, joten ymmärrän myös sen kuinka ison askeleen hän on ottanut. Odotan kiinnostuneena, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi. 

Olemme myös keskustelleet säännöllisesti uusista ideoista, joita olemme saaneet. Usein minusta tuntuu, että Aleksin mielikuvitus on ehtymätön. Hänen ideansa ovat kerta kaikkiaan uniikkeja ja hämmästyttävän luovia, ja niitä tulee koko ajan lisää ja lisää ja lisää ja... Romaanin maailma siis kehittyy jatkuvasti ja käsityksemme päähenkilöistä syvenee pala palalta.

Tällä viikolla tavoitteeni on käyttää aikaa nimistön edistimiseen, ensisijaisesti galaksin planeettojen ja romaanin ensimmäisissä luvuissa esiintyvien paikkojen nimien keksimiseen. Ja tietenkin, jos töiltä ja esseiltä ehdin, kirjoittan kohtauksen tai pari.

18.4.2014

Kaksi vuotta

Tämä blogi täytti eilen kaksi vuotta.

Kaksi vuotta olen kirjoitellut tänne ajatuksiani ja kokemuksiani kirjoittamisesta, teksteistä joita kirjoitan, inspiraation lähteistä, ihmisistä, iloista ja vaikeuksista. Tuntuu ihmeelliseltä, että siitä ensimmäisen, hiukan epävarman ja hapuilevan Young Fightersia käsittelevän postauksen kirjoittamisesta on kulunut jo niin pitkä aika. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu se, kuinka paljon kahdessa vuodessa on ehtinyt tapahtua. Kuinka monenlaisia vaiheita blogini on käynyt läpi, kuinka paljon minä olen käynyt läpi, kuinka paljon ihmisiä blogi on tuonut elämääni, kuinka paljon minua on kannustettu, kuinka usein olen voinut antaa toiselle jotakin, kuinka paljon olen oppinut kirjoittamisesta, lukemisesta ja itsestäni.

Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen. Olen onnellinen siitä, että blogini elää yhä, että se on selvinnyt kiireisistä kausista, vaikeista hetkistä ja jumituksen tuskasta. Olen onnellinen siitä, että kirjoittaminen kiinnostaa ihmisiä. Siitä, että olen voinut jakaa ajatukseni ja olla joskus jollekin avuksikin. Olen kiitollinen jokaiselle, joka on joskus käynyt täällä, lukenut postauksen tai pari. Olen kiitollinen niille, jotka ovat antaneet palautetta teksteistäni ja kysyneet kiperiä kysymyksiä, haastaneet minua tekemään paremmin ja uskomaan itseeni. Uskomaan siihen, että jonain päivänä käsikirjoitukseni muuttuvat oikeiksi romaaneiksi ja saavat mahdollisuuden jättää jäljen lukijaan. Olen kiitollinen siitä, että minulla on tämä kyky, että minulla on taito kirjoittaa, että minulla on luovuus.

Blogin toinen vuosi on ollut monin tavoin erilainen kuin ensimmäinen. Ensimmäinen vuosi lensi eteenpäin ja oli enimmäkseen vaivaton. Kirjoittaminen sujui, bloggaaminen sujui, pystyin pitämään suunnitelmistani suhteellisen hyvin kiinni. Toisen vuoden aikana bloggasin vähemmän kuin ensimmäisen. Kirjoittaminen oli kaikin tavoin vaikeampaa kuin pitkään aikaan, mikä aiheutti viikkojen mittaisia taukoja. Luova kirjoittaminen takkuili eniten, bloggaaminen ajoittain melkein yhtä paljon ja opiskeluun liittyvät kirjoitustehtävät sain valmiiksi ponnistelemalla. Lopulta jouduin luopumaan Young Fightersin kirjoittamisesta joksikin aikaa. Silloin se tuntui pahalta, mutta nyt tiedän, että se oli ainoa oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Vuosi vaihtui, projekti vaihtui, tunteet vaihtuivat. Uuteen projektiin keskittyminen on palauttanut luomisvoimani ja muuttanut kirjoittamisen uudestaan maailman parhaaksi puuhaksi. Viimeksi kuluneet kolme ja puoli kuukautta mieleni on pulpunnut ideoita, eikä tälle vaiheelle näy vielä loppua.

Toinen vuosi on myös opettanut minua enemmän kuin ensimmäinen. Minulla on nyt kokonaisempi käsitys itsestäni kirjoittajana ja monta kourallista uusia kokemuksia kirjoittamisen ominaisuuksista ja vaikutuksista. Olen nyt armeliaampi itseäni kohtaan. Toisaalta olen myös innostuneempi ja päättäväisempi. En pelkää mielen jumitusta yhtä paljon kuin ennen.

Blogin nimikin on ehtinyt muuttua sisältöä paremmin kuvaavaksi. Tämä tapahtui silloin, kun aloin jakaa ajatuksiani uudesta romaanista, jota kirjoitan ystävän kanssa. Nimi varmaan muuttuu lähitulevaisuudessa vielä kertaalleen, kun keksimme romaanillemme hyvän työnimen. Siihen asti on hyvä mennä tällä. Ulkoasuakin olen muuttanut useampaan kertaan löytämättä sitä parasta, sitä jonka jokaiseen osaan olisin mahdollisimman tyytyväinen. Syntymäpäivän kunniaksi voisinkin tehdä asialle jotain. Kaipaan pirteyttä, väriä, samaa eloisuutta jonka olen löytänyt itse kirjoittamiseen.

Tulevaisuutta en ole vielä ehtinyt miettiä. Ainoastaan sen tiedän varmasti, että haluan lisätä pohdiskelevia postauksia ja ottaa useammin esille jonkin kirjoittamiseen liittyvän ilmiön tai käsityksen. Haluan saada aikaiseksi enemmän, kirjoittaa paremmin, antaa enemmän teille jotka täällä vierailette. Haluan kehittyä, käyttää tätä uutta voimaa joka minulle on annettu.

Jotenkin ajattelin palkita itseni tästä urakasta. En tiedä vielä miten. Todennäköisesti ostan kirjoja. Joka tapauksessa kerron sitten, kun olen päättänyt.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani ja innostaneet minua. Lukijat ovat kaikille kirjoittajille elintärkeitä. 

14.4.2014

Seikkailuja fantasiamaailmassa(2): Mahdoton on mahdollista

Kun ryhdyin aktiivisesti työskentelemään fantasiaromaanin parissa, käsitykseni fantasiakirjallisuuden olemuksesta alkoi välittömästi laajentua ja syventyä. Tämän vuoden alkuun saakka olin pohtinut fantasiaa enimmäkseen lukijan näkökulmasta. Olin toki arvaillut, kuinka paljon työtä fantasian kirjoittaminen vaatii ja ihmetellyt, miten kirjailijat ovat saaneet maailmansa kokoon. Olin kysynyt mielessäni, millä tavalla fantasian kirjoittaminen eroaa muiden lajien kirjoittamisesta. Olin ihaillut ja kunnioittanut fantasiakirjailijoita, vaalinut muistoja ja inspiraatiota joita he olivat antaneet. Kuitenkin vasta nyt, uuden luomisprosessin käynnistyttyä, alan ymmärtää konkreettisemmalla tasolla, millaisia vaatimuksia fantasia genrenä asettaa sekä lukijalle että kirjoittajalle.

Aloitetaan lukijaan kohdistuvista yleisistä vaatimuksista. Kaiken fiktion lukemiseen kuuluu siirtyminen omasta maailmastamme toiseen, fiktiivisten henkilöiden maailmaan. Näin on silloinkin, kun fiktio perustuu todelliseen maailmaan, vaikkapa historialliseen tapahtumaan. Fiktio on aina representaatiota, tulkintaa ja pohdintaa maailmasta, ei sen kopio. Tämä saattaa joskus hämärtyä ja aiheuttaa hämmennystä, väärinkäsityksiä ja aiheetonta kritiikkiä. Kirjallisuuden ymmärtämisen kannalta on siis tärkeää muistaa tämä vaatimus fiktiivisyyden tiedostamisesta. Samanaikaisesti lukijan täytyy suhtautua fiktiivisen teoksen esittämiin tapahtumiin ja henkilöihin todellisina tai mahdollisina. Jotta teos voi kertoa tarinansa lukijalle, lukijan täytyy hyväksyä, että tapahtumat ja henkilöt, jotka eivät ole todellisia tässä maailmassa ovat todellisia siinä tietyssä maailmassa, johon hän on astunut. Sanoinko tämän nyt tarpeeksi monimutkaisesti?

Fantasian kohdalla tämä hyppy omasta maailmastamme fiktiiviseen maailmaan on erityisen suuri, sillä se vaatii lukijaa hyväksymään asioita, jotka eivät ole todellisessa maailmassa edes mahdollisia: yliluonnollisia ilmiöitä, olentoja, kykyjä, mitä milloinkin. Eeppinen fantasia esittelee lukijalla kokonaisen maailman kansoineen, henkilöineen, olentoineen, yliluonnollisine voimineen, paikkoineen, tapahtumineen ja historioineen. Lukijalta vaaditaan siis valtavasti mielikuvitusta, kykyä hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja halukkuutta luopua arkiajattelusta. Nykyään kirjoitetaan paljon niin sanottua matalaa fantasiaa, jossa henkilöt elävät normaalia ihmisen elämää kunnes heidän elämäänsä tunkeutuu yliluonnollisia olentoja tai he itse muuttuvat sellaisiksi - tai molempia. Matalassa fantasiassa yliluonnolliset olennot voivat myös elää salaa ihmisten rinnalla, jolloin päähenkilöt ovat yleensä itse jollain tavalla yliluonnollisia. Tällaisten teosten maailman sisäistäminen ei (välttämättä) irrota lukijaa täysin arkitodellisuudesta mutta poikkeaa silti ratkaisevasti muista genreistä. Kaikelle fantasialle yhteistä on siis se, että sitä täytyy lukea nimenomaan sen omista säännöistä käsin, ei oman todellisuudemme säännöistä kiinni pitäen.

Entäpä kirjoittajaan kohdistuvat vaatimukset? Mitä fantasian kirjoittajalta odotetaan? Mitä kirjoittajan pitää tehdä täyttääkseen nämä odotukset?

Palaan jo mainitsemaani arkiseen ajatteluun, jolla tarkoitan tässä yhteydessä tuntemamme todellisuuden sääntöihin nojaamista ja niiden luomista lähtökohdista käsin kirjoittamista. Kun fantasiaromaanin kirjoittaminen oli aivan alussa, huomasin jatkuvasti sanovani itselleni, että sitä ja sitä ideaani ei voi toteuttaa, koska se ei ole uskottavaa, se ei ole mahdollista, eihän kukaan tajua tätä, se ja se yksityiskohta menee yli ymmärryksen... lista jatkui, kunnes lukemani fantasiakirjallisuus läimäytti minua päähän. Romaanit hokivat minulle että haloo, herää jo, sinä luot fantasiamaailmaa, kirjoitat fantasiaromaania etkä realistista romaania. Silloin tajusin, että olin juuttunut arkiseen ajatteluun, unohtanut fantasian syvimmän ja nautinnollisimman luonteen: sen, että kaikki on mahdollista. Tämä johtui varmasti ennen kaikkea siitä, että olin melkein kymmenen vuotta työstänyt todelliseen maailmaan sijoittuvaa kirjasarjaa eli tietenkin Young Fightersia. Myös se, etten ollut aikaisemmin kirjoittanut fantasiaa, sitoi mielikuvitustani.

Ongelmaa konkretisoi erityisesti Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin kirjoittama romaani Lohikäärmeen siipi, jonka mielikuvituksellisuus ja luovuus hämmästyttivät minua. Se rikkoi tehokkaasti käsityksiäni siitä millainen maailma voi olla sekä muodoltaan että miljööltään. Se poikkesi myös aikaisemmin lukemistani fantasiaromaaneista, eikä minulla silti ollut vaikeuksia hahmottaa sen maailmaa kokonaisuutena. Hyväksyin tämän uuden todellisuuden ja nautin sen sisällä seikkailemisesta. Minulla ei siis ollut syytä olla huolissani omista villeistä ideoistani - ne löytäisivät kyllä muodon, jonka lukija pystyy hahmottamaan. Mutta en olisi ikinä päässyt kirjoittamaan, jos en olisi määrätietoisesti ryhtynyt vapauttamaan mielikuvitustani lukemalla fantasiaa ja kiinnittämällä tietoisesti huomiota omaan ajatteluuni.

Fantasiaa kirjoittaessa on kuitenkin huomioitava ihmisen tajunnan asettamat rajat. Lukija tarvitsee tietoa ymmärtääkseen romaanin maailmaa ja sen sääntöjä, ja pysyäkseen perillä yksityiskohdista, joita fantasia on pullollaan. Mitä laajempi maailma on kyseessä, sitä tarkemmin kirjoittajan täytyy miettiä, kuinka paljon informaatiota hän antaa esimerkiksi sarjan ensimmäisessä osassa ja millä tavoin hän tämän informaation esittää. Jotta lukija voi eläytyä romaaniin ja pitää sitä uskottavana, sen merkittävät ilmiöt täytyy selittää loogisesti ja riittävän yksityiskohtaisesti. Selitys voidaan antaa hitaasti tai nopeasti, mutta se on annettava. Kehitin itselleni nyrkkisäännön: voin luoda mitä tahansa niin kauan kuin luomukseni on lukijan hahmotettavissa eli niin kauan kuin voin realistisesti kuvitella, että edes yksi lukija pystyy hahmottamaan lukemansa. Koska jokainen lukija on erilainen, on mahdotonta sanoa yksiselitteisesti, mikä riittää. Tätä asiaa ajattelin pohtia enemmänkin lähitulevaisuudesssa. 

Jotta kirjoittaja saa tämän aikaiseksi, hänen täytyy ensin itse ymmärtää maailmaa, josta hän kirjoittaa. Kun hänellä on riittävästi tietoa maailmasta, hän kykenee kuvailemaan sitä tarkasti ja täsmällisesti - ja sijoittamaan aukot oikeisiin kohtiin. Alussa on tietenkin kokeiltava kaikenlaisia ratkaisuja löytääkseen sen parhaan ja karsiakseen turhat yksityiskohdat pois. Kun tekstiä on enemmän, sen loogisuutta ja ymmärrettävyyttä voi testata yksinkertaisesti lukemalla sen. Jos kirjoittaja itsekään ei ymmärrä sitä, jokin on pielessä ja vaatii välitöntä huomiota. Fantasia vaatii kirjoittajalta siis myös kärsivällisyyttä; kirjoittajalla täytyy olla kasassa enemmän materiaalia ennen kirjoittamisen aloittamista kuin todelliseen maailmaan pohjautuvien genrejen kirjoittajalla. Tämä vie aikaa ja energiaa ja hidastaa prosessia jonkin aikaa.

Yhteenveto: jotta fantasian lukija voi täyttää osansa sopimuksesta, hänen täytyy olla valmis hyväksymään yliluonnollisuus todelliseksi osaksi fiktiivistä maailmaa, käytettävä mielikuvistustaan ja älykkyyttään tavallisesta poikkeavalla tavalla. Jotta tästä tulee lukijalle helpompaa, kirjoittajan on ensin itse luovuttava arkisesta ajattelusta, päästettävänsä mielikuvituksensa lentoon. Kirjoittajan täytyy luomisprosessissaan huomioida sekä omat että lukijan inhimilliset rajoitteet ja pyrkiä luomaan looginen kokonaisuus, jonka hän itse ymmärtää täysin tai vähintäänkin huomattavasti paremmin kuin lukija lukemista aloittaessaan.

Olipa minulla paljon asiaa. Saitteko tästä jotakin selvää? 

4.4.2014

Huhtikuun suunnitelmat

Menen suoraan asiaan, eli tässä suunnitelmia huhtikuuta varten:

1. Seikkailuja fantasiamaailmassa: postauksia fantasiaromaanin kirjoittamisen herättämistä ajatuksista ja prosessin etenemisestä.

2. Samantapaisia postauksia yhdessä kirjoittamisesta. En ole vielä keksinyt sarjalle hyvää nimeä. Saa ehdottaa!

3. Blogin syntymäpäivä. Blogini täyttää huhtikuussa kaksi vuotta. Voi ihmettä. Täytyy miettiä, miten juhlin tätä ja mitä kirjoitan aiheesta.

4. Yleistä pohdintaa kirjoittamisesta ja sen vaikutuksista jokapäiväiseen elämään. Maaliskuu toi mukanaan suuren ja sekalaisen ajatusten kokoelman, jota aion laittaa blogissa järjestykseen.

Touhukas ja pohdiskeleva huhtikuu tulossa. Mitä teillä on mielessä?

31.3.2014

Minne se maaliskuu oikein meni???

Tuntuu siltä että kevät on päättänyt lennättää minut mahdollisimman nopeasti kesään. Koko ajan on niin paljon menemistä ja tekemistä ja kirjoittamista ja lukemista etten pysy perässä. Ainakaan blogini eivät pysy tahdissa mukana. Mielessäni on pitkästä aikaa runsaasti kirjoittamista koskevia pohdintoja, aiheita joita haluaisin käsitellä, ajatuksia jotka limittyvät toisiinsa mielensä mukaan; päässäni on niin paljon tavaraa, että kun yritän kirjoittaa postausta, iskee oikosulku.

Nytkään en saa sanoja järjestykseen, vaikka hetki sitten minulla oli mielessä selkeitä ajatuksia. Siispä tässä kertauksena maaliskuun postaukset:


Keskiviikkona sitten kerron huhtikuun suunnitelmista, jotka pyrin pitämään vähän suppeampina kuin viime kuukausina.

19.3.2014

Seikkailuja fantasiamaailmassa(1): Prologin luonnostelua

Aioin kirjoittaa esseetä koko eilisillan, mutta aloinkin sen sijaan luonnostella uuden romaanin prologia. Teksti vaati tulla kirjoitetuksi juuri silloin, joten minä kirjoitin. Ja ilolla kirjoitinkin! Tuntui mahtavalta kokea kirjoittamisen riemu pitkästä aikaa näin puhtaana, upota maailmaan jota olemme Aleksin kanssa pyöritelleet ajatuksissamme jo melko pitkään. Pääsin hyvään alkuun, ja mikä parasta, Aleksi tykkäsi aikaansaannoksestani. Kovasti. 

Laitan luonnoksen nyt tänne teidänkin nähtävillenne niin voitte lukaista sen halutessanne: 

"Hallitsija tuijotti työpöydällään odottavaa raporttia otsa rypyssä. Hän oli odottanut sitä malttamattomana päiväkausia, mutta nyt kun hän oli saanut sen hän ei halunnut koskea siihen sormellaankaan. Se sai hänet tuntemaan omituista, suorastaan raivostuttavaa pelonsekaista kunnioitusta, jonka läsnäololle hän ei voinut mitään ja joka muistutti häntä kipeästi maailman hallitsemattomuudesta. Hän ei ollut tuntenut tällaista huolta, tällaista sisintä kouristavaa pelkoa kymmeneen vuoteen. Nyt kun hän muisteli elämäänsä, hän ymmärsi että tämä hetki oli toinen niistä hetkistä, jotka olivat saaneet todella pelkäämään. Hänestä tuntui kummalliselta, että yksi ainoa tiedote – sehän oli vain kasa paperia – sai hänessä liikkeelle jotakin näin syvää ja alkukantaista.

Osaksi ymmärtääkseen itseään paremmin ja enimmäkseen vältelläkseen väistämätöntä hän käveli ensin vasemmalla siintävän vitriinin luo, kaatoi itselleen konjakkia ja jäi sitten katselemaan raporttia muutaman metrin etäisyyden päästä. Hän eritteli mielessään raportin ulkoisia ominaisuuksia ikään kuin niiden tiedostaminen olisi vähentänyt kansion sisällön painoarvoa, antanut hänelle aseen, jolla hän voisi voittaa tosiasiat. Vaikka hallitsija ei ollut vielä kertaakaan pitänyt raporttia kädessään, hän näki ettei se ollut lyhyt. Hän joi kulauksen konjakkia ja irvisti raportin suuntaan. Jos raportti olisi ollut lyhyt, häntä ei olisi pelottanut, sillä lyhyet raportit yleensä ilmoittivat asioiden olevan juuri niin kuin pitikin, vakuuttivat että galaksi oli edelleen turvassa. Mutta tämänpäiväinen raportti oli pitkä, ehkä pisin koko hänen galaxorinkautensa aikana (ellei otettu huomioon niitä järkyttäviä, kiireessä ja hädässä kokoon kursittuja paperipinoja, jotka kuvailivat planeettojenvälisen sodan viimeisiä kuukausia), mikä viittasi siihen että tiedustelijat olivat viimeisimmällä matkallaan kohdanneet enemmän tuhoa ja kauhua kuin koskaan aikaisemmin. Siihen, että tiedustelijoilla oli merkittävien tapahtumien lisäksi ollut mielessään kymmeniä pieniä havaintoja ja hetkiä, jotka vaivasivat heitä ja joiden he arvelivat – tai tiesivät – antavan heidän johtajalleen tukea, kun oli aika tehdä päätöksiä. Tämä vaarallinen, voimakas, viheliäinen raportti oli muiden erityisen tärkeiden tiedotteiden tapaan aseteltu mustaan, magialla sinetöityyn kansioon, jonka saattoi avata vain yksi henkilö – henkilö, jolle raportti oli osoitettu ja jonka tehtävä oli reagoida sen sisältöön mahdollisimman pian ja tehokkaasti. Kansio puolestaan lepäsi pöydällä niin suorassa, että hallitisija pystyi kuvittelemaan sihteerinsä hiipineen hänen pöytänsä ääreen ja laskeneen kansion paikalleen varovasti kuin pommin, joka räjähtäisi ensimmäisestä äkkinäisestä heilahduksesta.

Tällaisia mustia, maagisia, luonnottoman säännöllisen muotoisia kansioita hallitsija oli vastaanottanut kahden viikon välein viimeksi kuluneiden kolmen kuukauden ajan. Jokaisen kansion sisältö oli vahvistanut viestin, jonka edellinen oli tuonut: viestin siitä, että Vihollinen joka oli murtautunut hänen galaksiinsa kymmenen vuotta sitten uhkasi jälleen hänen monimuotoisen kansansa turvallisuutta.

Galaksin rauha, turvallisuus ja onnellisuus olivat hallitsijalle tärkeämpiä kuin hänen oma elämänsä.

Hän ei pitänyt tästä tilanteesta ollenkaan."


Prologi ei ole vielä kokonainen eikä valmis (esimerkiksi hallitsijalle kehittelemme omaa termiä), mutta nyt olemme päässeet oikeasti alkuun. Tekstillä on alku ja minä olen saanut luomisvoimani takaisin.

Tämä kaikki on niin uutta ja jännittävää. En voi liian monta kertaa sanoa, kuinka hienolta tuntuu olla mukana tässä. Tällaista etuoikeutta en olisi osannut odottaa. Kiitos Aleksi, oot ihan paras.  

7.3.2014

Tuhoutumattomien tarina

Helmikuu hujahti ohitse reissaamisen ja opiskelukiireiden vuoksi aivan liian nopeasti. No, onpahan ainakin aiheita joista blogata maaliskuussa. Tänään vuorossa on rästiin jääneistä aiheista tärkein eli se, millainen kirjasarja minulla ja Aleksilla on tekeillä.

Koska koko prosessi on vasta alkupuolella, varsinaista 'takakansitekstiä' ei ole järkevää yrittää kirjoittaa, mutta jonkinlaiseen juonen tiivistelmään meillä on jo aineksia. Jos nyt kirjoittaisin sarjan ensimmäisestä osasta  arvostelua, voisin tiivistää kirjan idean näin:

Sodan päättymisestä on kulunut kymmenen vuotta, jotka hallitsija ja hänen galaksinsa ovat eläneet rauhallisesti. Kansojen keskuudessa elää vielä pelko, mutta olot ovat suurimmaksi osaksi vakiintuneet ja galaksia uhanneet hirviöt ovat vetäytyneet omille mailleen. Pelätyn lajin kostonhalu on kuitenkin voimakkaampi kuin koskaan, minkä takia hallitsija ei ylläty saadessaan todisteita uudesta valloitusyrityksestä. Kun armeijan keinot eivät riitä pysäyttämään hyökkääjien etenemistä, hallitsija joutuu turvautumaan ulkopuolisen apuun. Hän lähettää kenraalinsa etsimään Rexiä, 18-vuotiasta kuuluisaa salamurhaajaa, jolla saattaa olla hallussaan pelastuksen avain. Rex palkataan johtamaan kuuden hengen ryhmää, jonka tehtävä on matkustaa kauan salassa pysyneille saarille ja ottaa haltuunsa yliluonnolliset voimat, jotka saarella asuneen lajin vahvimmat edustajat kätkivät ennen kuolemaansa. Päästäkseen voimien luo ryhmän on voitettava joukko vaarallisia esteistä, eikä voimien aikaansaamasta biologisesta muutosprosessista selviäminen ole takuuvarmaa - se voi viedä hengen tai tehdä hulluksi. Ne, jotka selviävät, tulevat takaisin yhä ulkoisesti ihmistä muistuttavina mutta sisäisesti täysin muuttuneina olentoina, joita on lähes mahdotonta tuhota saati millään tavalla vahingoittaa. Nämä muulle galaksille tuntemattomat olennot kykenevät muunmuassa halkomaan vuoria tahdonvoimalla, luomaan salaman pienestä vesitilkasta ja muuttamaan sekä esineitä että eläviä olentoja näkymättömiksi. Ja tässä on vain murto-osa kyvyistä, jotka he oppivat hallitsemaan. 

Lähes rajattomat, osittain magiaan ja suurimmaksi osaksi henkiseen ja fyysiseen vahvuuteen perustuvat kyvyt tekevät heistä myös täydellisen aseen - ja sellaisena hallitsija heitä käyttääkin lyödäkseen vihollisensa ja suojellakseen galaksia. Hallitsijalla ei kuitenkaan ole kokonaiskäsitystä siitä, minkälaisen olennon luomiseen hän on osallistunut eikä kykyä nähdä, millaisia voimia vastaan hän todellisuudessa taistelee.

Eikä sitä tietoa ole kenelläkään muullakaan. On vain ryhmä, jonka kuutta jäsentä kutsutaan Tuhoutumattomiksi - vähääkään liioittelematta - ja jonka voimista saadaan konkreettista tietoa sitä mukaa kun ne kehittyvät. Voitettavana on viholliskansa, jonka oveluus yltää uudelle tasolle, jonka motiiveja ei saada ja joka jättää jälkeensä vain kauhua ja kuolemaa. Onko taistelu voitettavissa? Mitä tapahtuu, jos se hävitään? Suostuvatko Tuhoutumattomat elämään loputtomiin hallitsijan käskyvallan alla?

Näin saa alkunsa Tuhoutumattomien tarina. Ensimmäisen kirjan loppuratkaisu sekä tärkeimpien henkilöiden nimet ja tärkeimmät elinolosuhteet, luonteenpiirteet ja taustatiedot meillä on jo tiedossa, mutta niitä emme tietenkään vielä paljasta. Niin kuin teksistä näkee, mietittävää on vielä huomattavan paljon enemmän kuin mietittyjä asioita, mutta lähtötilanne on nyt koossa ja valmiina kirjoitettavaksi. Tässä vielä muutamia yksityiskohtia, jotka (vähintään) täytyy selvittää ennen kuin voimme aloittaa tekstin luonnostelemisen:

1. Galaksille ja siihen kuuluville planeetoille pitää keksiä nimet.
2. Hallitsijalle täytyy keksiä termi
3. Tuhoutumattomien asuinpaikoille täytyy keksiä nimet
4. Armeijan sääntöjä, käytäntöjä ym. täytyy suunnitella tarkemmin
5. Tuhoutumattomien lajille täytyy keksiä nimi
6. Saariryhmän saarille täytyy keksiä nimet
7. Vihollislajille täytyy keksiä nimi
8. Vihollislajin asuinplaneetalle täytyy keksiä nimi ja sijainti
9. Hallintokaupunki täytyy suunnitella, erityisesti armeijan miljöö
10. Joitakin lakejakin tulisi miettiä lähiaikoina. Ja... ja.. ja...

Kyllä tässä työtä riittää. Seuraavassa postauksessa kirjoitan niistä jo päätetyistä asioista, jotka eivät tässä tiivistelmässä saa tarpeeksi huomiota. Sanokaahan, ymmärtääkö tästä kirjan idean? Kysymyksiä saa esittää!

5.3.2014

Maaliskuussa

Se olisi sitten maaliskuun aika. Toivottavasti siitä tulee luova, energinen kuukausi. Nämä neljä päivää, jotka ovat jo kuluneet (Kuulehan Aika, etkö voisi vähän hidastaa?) ovat ainakin olleet luovia. Jotta samanlainen meno jatkuisi, olen asettanut itselleni taas muutamia tavoitteita. Ne ovat tässä:

1. Kirjoittaa postaukset, jotka helmikuussa jäivät kirjoittamatta. Katsokaa edellisestä postauksesta kohdat 4,5,6 ja 8. 

2. Pitää kiinni viikottaisesta palaverista. Alamme päästä vauhtiin, ja mitä enemmän keskustelemme, sitä nopeammin pääsemme aloittamaan varsinaisen kirjoittamisprosessin.

3. Kirjoittaa ideoista, jotka sain Teneriffalla. Sillä saarella on kuulkaa ihmeellisiä vaikutuksia. Mitähän tapahtuisi, jos lähtisin reppureissulle Kanariansaarille ja oleskelisin pari viikkoa jokaisella saarella?

4. Panostaa paikkojen nimeämiseen. Helpommin sanottu kuin tehty. Nimien keksiminen on ollut tähän mennessä vaikein osuus.

Olisikohan tässä tarpeeksi?

3.2.2014

Helmikuun hommia

Helmikuussa riittää tekemistä vielä enemmän kuin tammikuussa. Opiskelun tiimoilta kirjoitan ja luen paljon, mikä rajoittaa blogielämää ja käsikirjoituksen edistämistä jonkin verran. Intoa ja energiaa on kuitenkin niin paljon, että sen voimalla panostaa luovuuteen kiireisenäkin päivänä. Tämän pitemmittä höpötyksittä kerron, mitä tämän kuun aikana on tarkoitus tehdä.

Helmikuussa tavoitteena on...

1. Keskustella fantasiamaailmaan ja ensimmäisen osan juoneen liittyvistä asioista vähintään kerran viikossa. Yksi poikkeusviikko tulee, koska olen reissussa. Matkan aikana saan varmasti ideoita, mikä osaltaan korvaa välistä jäävän keskustelun.

2. Kertoa Aleksille ideoista, jotka olen saanut hiljattain. Näitä on kertynyt jo yllättävän monta.

3. Lukea fantasiaa, scifiä ja/tai dystopiaa ja kirjoittaa siitä muistiinpanoja. Tämä saattaa jäädä yhteen tai kahteen teokseen, sillä opinnot vaativat minua lukemaan paljon muutakin. Mutta toivossa on hyvä elää (sanoi loinen)!

4. Blogata jostakin inspiroivasta fantasiakirjasta. 

5. Blogata siitä, millaista kirjasarjaa tässä oikein suunnitellaan ja missä vaiheessa nyt tarkalleen ollaan. Kehitystä tapahtuu niin nopeasti etten meinaa itsekään pysyä perässä.

6. Aloitella ensimmäisen luvun luonnostelua. Sielussani alkaa välittömästi kuplia, kun ajattelen tätä. Can't wait!

7. Kuunnella paljon musiikkia ideoiden saamiseksi. 

8. Aloittaa blogitekstisarja, joka käsittelee yksin kirjoittamisen ja yhdessä kirjoittamisen eroja. Jos suinkin jää aikaa. Voi olla, että tämä jää maaliskuun puolelle.

31.1.2014

Tammikuussa tapahtunutta

Tammikuu oli yllättävä, inspiroiva ja energinen kuukausi. Vajaat kaksi viikkoa kuluivat lomalla, minkä ansiosta minulla oli aikaa tottua päätökseeni jättää Young Fighters hautumaan ja keskittyä virkeänä uuteen projektiin. Olemme edistäneet käsikirjoitusta huimaa vauhtia, erityisesti välimatkan näkökulmasta katsottuna: minä asun Joensuussa ja Aleksi Helsingissä. Keskustelunaiheina ovat olleet henkilöt ja heidän kykyjensä alkuperä, voimien toiminta ihmiskehossa ja niiden välittäminen eteenpäin, ensimmäisen kirjan juoni, maailman hallitsija ja hallinnon muoto... Niitä on riittänyt ja tulee riittämään lähitulevaisuudessa yhä enemmän. Edistyminen ja into on näkynyt myös blogissa, sillä tammikuun postaukset käsittelevät enimmäkseen uutta projektia ja sen syntyvaiheita. En edes muista, milloin viimeksi olen blogannut saman kuukauden aikana yhtä paljon kuin nyt.

Innostunut, onnellinen olo voimistuu joka päivä. Millaiseen aarreaittaan olenkaan päässyt astumaan! Parasta on, että tämä matka on vasta alussa.

Tammikuun postaukset:

Vaikea päätös
Lähtöruudussa
Eräänä toukokuisena päivänä Kaisaniemessä
Luomisen riemua

22.1.2014

Luomisen riemua

Viimeksi kuluneet pari viikkoa ovat kuluneet fantasiamaailman sääntöjä ja muita perusasioita pohtiessa. Olen tehnyt listaa asioista, joita pitää lähitulevaisuudessa miettiä ja yrittänyt laittaa niitä jonkinlaiseen järjestykseen. Ajatuksissani on vallinnut ajoittain melkoinen kaaos, kun uusia kysymyksiä ilmaantuu nopeammin kuin entisiin löytyy vastauksia. Siksi nyt kun kaikki on vielä alussa, tuntuu erityisen hienolta löytää ratkaisu kirjalliseen ongelmaan.

Ensimmäinen yksittäinen kohteemme oli päähenkilöiden yliluonnolliset kyvyt. Olimme kyllä puhuneet niistä moneen kertaan aikaisemminkin, mutta emme olleet lyöneet lukkoon mitään. Ideat roikkuivat ilmassa ja niistä puuttui jotakin. Sanoisin sitä ehkä jonkinlaiseksi 'särmäksi'. Pohdimme tahoillamme, millaisia voimia heillä ylipäätään voisi olla ja miten ne kehittyisivät. Pystyisivätkö kaikki samoihin asioihin vai eivät, miten heidän kykynsä ilmenisivät ja niin edelleen. Tuloksena oli kaksi toisistaan jonkin verran poikkeavaa ideaa, jotka kumpikin olivat hyviä mutta korostivat eri asioita. Halusin kovasti yhdistää ne niin, että lopputulos sekä kunnioittaisi Aleksin alkuperäistä ajatusta että toimisi itse romaania kirjoitettaessa. Kääntelin kysymystä suuntaan ja toiseen pari päivää ennen kuin sain kokoon ehdotuksen, josta arvelin meidän kummankin pitävän. Kerroin ideani Aleksille, joka totesi sen olevan hyvä.

Sillä hetkellä sydän hypähti ja hymy leveni korviin saakka. Tuntui mahtavalta saada toisaalta pieni ja toisaalta todella olennainen asia sovittua - vieläpä niin, että yhdistelmästä tuli parempi kuin kummankaan omasta ideasta yksinään.

Eilen keskustelimme päähenkilöiden nimistä. Muutama löytyi, mutta paljon on vielä etsittävääkin. Tämä nimeäminen onkin melkoinen urakka, kun henkilöiden lisäksi on nimettävänä valtioita, kaupunkeja, kyliä, kykyjä, olentoja, lajeja, kulkuneuvoja, aseita, rakennuksia, sotia, sairauksia... Lista tuntuu tässä vaiheessa loputtomalta. Onneksi kaikkea ei tarvitse päättää kerralla.

Seuraavaksi ajattelin keskittyä päähenkilöiden voimien alkuperään ja syntyhistoriaan. Minulla on siitä jo hahmotelma, josta täytyy puhua Aleksin kanssa tarkemmin.

Tällaista tällä kertaa. Tsekkailkaa edellisiä postauksia, jos ette ole kärryillä siitä mistä nyt oikein puhun. Ja niitä fantasiakirjavinkkejä otetaan edelleen vastaan!

15.1.2014

Eräänä toukokuisena päivänä Kaisaniemessä

Kuljeskelin Helsingin keskustassa kahden ystäväni kanssa eräänä toukuisena lauantaina vuonna 2012. Juttelimme kirjoista, lukemisesta, elokuvista ja kirjoittamisesta, Young Fightersistakin. Kaisaniemeen tultaessa toinen ystävistäni, Aleksi, kertoi fantasiaromaanista, johon hän oli saanut idean kauan sitten. Minä tietenkin innostuin asiasta heti ja aloin kysellä yksityiskohtia. Suuni loksahti auki, kun kuulin kuinka monipuolinen idea oli ja kuinka kiinnostavaa maailmaa hän oli vähitellen luonut.

Hämmästyksen aiheet eivät loppuneet siihen. Kysymyksiin vastattuaan Aleksi kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

"Ois kyllä aika hauskaa nähdä, millainen kirja tästä tulis. Mutta mulla ei varmaankaan riittäis kärsivällisyys sen kirjoittamiseen. Jos haluut, voit tulla tähän mukaan."

Vähään aikaan en saanut sanoja suusta ulos. Olin juuri kuullut tarinasta, joka huusi potentiaalia ja joka oli kaiken lisäksi ystäväni mielikuvituksesta lähtöisin. Osasin kuvitella itseni lukemaan sitä yöhön asti, mutta en olisi ikinä arvannut, että pääsisin kirjoittamaan sitä. Takeltelin jotain sellaista että minäkö, oletko ihan varma, no totta kai minä ryhdyn siihen, eihän tätä voi jättää kirjoittamatta...

Se oli sitten sillä sovittu. Minusta tuli kirjan toinen kirjoittaja, mikä tuntuu minusta yhä edelleen ihmeelliseltä ja hienolta. Tiedän, kuinka rakas tarinasta voi tulla ja kuinka paljon fiktiivisen maailman rakentamiseen kuluu aikaa ja energiaa. Fiktiivinen maailma syntyy sielussa, jossakin syvällä siellä, eikä sitä voi eikä kannata jakaa kenen kanssa tahansa. Tämä tarina on saanut alkunsa toisessa ihmisessä, minkä takia suhtaudun siihen erityisen kunnioittavasti. Kanssani on jaettu jotakin ainutlaatuista ja erilaista. Suhtaudun kirjoittamiseen aina intohimoisesti, mutta tätä projektia käsittelen silkkiahansikkain. Olen ajatellut sitä usein, mutta vain vähän aikaa kerrallaan, jotta keskittyisin kunnolla jokaiseen yksityiskohtaan - vuoden vaihteeseen asti. Nyt luovat rattaat pyörivät päivittäin tehdäkeen oikeutta fantasiamaailmalle, jota kyhäämme kokoon. Pyrin tekemään parhaani, jotta käsikirjoituksesta tulee mahdollisimman hyvä ja molempia kiinnostava.

Mitä enemmän olemme edenneet, sitä innostuneemmaksi tämä uusi seikkailu on minut tehnyt. Uskon, että yhdessä luominen ja kirjoittaminen kasvattavat meitä kumpaakin ihmisinä ja kirjoittajina. Saa nähdä, minne kaikkialle tämä polku meidät vie. 

Juuri nyt minulla on jotenkin hyvin etuoikeutettu olo. Sanat alkavat loppua kesken.

8.1.2014

Lähtöruudussa

Uusi aika on alkanut. Young Fighters on laitettu syrjään ja ajatukset suunnattu muihin ideoihin. Mielessäni pyörii nyt kaksi aivan erilaista ideaa, joista toinen sai alkunsa lukion alkupuolella ja toinen suurinpiirtein puolitoista vuotta sitten. Ensimmäiseksi mainittua työstän toistaiseksi vain ajatusten tasolla, toisen eteen alan työskennellä intensiivisemmin.

Valitsin kyseisen tarinan siksi, että se on erilainen kuin Young Fighters. Suurimmat erot ovat genre ja se, että tätä kirjoitan ystäväni kanssa yhteistyössä. Kerron myöhemmin, mistä yhteistyö lähti liikkeelle. Se tarina ansaitsee tulla erikseen kirjoitetuksi.

Tämä on minulle kaikin tavoin uusi tilanne. Käsikirjoituksen työstäminen lähtee liikkeelle lähes tyhjästä, sillä olemme ehtineet miettiä vain yleisen tason asioita kuten henkilöiden määrää, juonen pääpiirteitä ja yleistä miljöötä. En ole ollut tässä tilanteessa oikeastaan yhdeksään ja puoleen vuoteen, vaikka olenkin aloittanut romaanin työstämisen useita kertoja alusta. En ole myöskään koskaan kirjoittanut romaania kenenkään kanssa, vaikka se on pyörinyt pienenä haaveena takaraivossa. Kohtaan tulevaisuudessa haasteita, jollaisia ei ole aikaisemmin tullut vastaan. Odotan mielenkiinnolla uuden oppimista ja uusien kokemusten jakamista.

Täytyy kuitenkin sanoa, ettei tämä uusi alku ole joka hetki helpolta tuntunut. Aluksi tunteeni vaihtelivat kauhusta hämmennykseen enkä oikein tiennyt, miten suhtautua päätökseni seurauksiin. En tiedä, mitä on tulossa, mikä pelotti jonkin aikaa. Nyt, kun olen elänyt päätöksen kanssa muutaman päivän, se tuntuu paremmalta ja ajattelen useammin tulevaa kuin mennyttä.

Jotta saamme prosessin kunnolla liikkeelle, päätimme ryhtyä etsimään inspiraatiota ja ajateltavaa kirjallisuudesta. Tähän tarvitsemme teidän apuanne. Tarkoitus on koota pitkä lista fantasiaa, scifiä ja dystopiaa. Kauhuakin saa olla mukana. Tästä voitte päätellä, että idealla on jotain tekemistä näiden genrejen kanssa.

Kaivelkaa siis muistikuvianne ja kokemuksianne ja listatkaa kommentteihin fantasia/scifi/dystopiaromaaneja, joista pidätte tai jotka ovat vain jääneet mieleenne jostain syystä. Kaikki vinkit ovat tervetulleita.

Kiitos jo etukäteen! Kokoan saatuja vinkkejä myöhemmin erilliseen postaukseen.

4.1.2014

Vaikea päätös

Muistellessani viime vuotta kirjoittamisen kannalta jouduin toteamaan, että se oli kaikkea muuta kuin helppo. Suurimman osan vuodesta jumitin milloin missäkin käsikirjoituksen kohdassa edistymättä juuri ollenkaan. Lähes joka kerta, kun ryhdyin kirjoittamaan, ajatukseni harhailivat muihin asioihin tai oikeat sanat katosivat. Loppuvuodesta prosessi seisahtui kokonaan. Lomallakaan en ole saanut tehtyä käsikirjoitukselle mitään.

Saadakseni luovat kykyni takaisin päätin jättää Young Fightersin toistaiseksi syrjään ja aloittaa jonkun uuden idean työstämisen. En koske käsikirjoitukseen millään tavalla ennen kuin minusta tuntuu, että se voisi oikeasti edetä ja valmistua. Pyrin häätämään koko tarinan mielestäni ja suuntaamaan energiani toisaalle. En ole vielä päättänyt, mitä teen seuraavaksi, mutta kerron kun asia edistyy. 

Päätös oli vaikea, mutta tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta tässä tilanteessa. Young Fightersin tarina ja henkilöt ovat minulle hyvin rakkaita, minkä takia oloni on nyt hiukan tyhjä. Samasta syystä en halua vääntää tekstiä irti väkisin. Haluan kunnioittaa käsikirjoitusta ja palata sen pariin sitten, kun sen aika on. En missään tapauksessa hylkää sarjaa lopullisesti. Jonain päivänä Young Fightersin ensimmäinen osaa saa päätöksensä, mutta se ei ole tänään.

Blogin toiminta jatkuu edelleen. Muokkasin sen nimeä niin, että se sopii paremmin tilanteeseen. En osaa ollenkaan sanoa, teenkö vain taustatyötä jotakin romaania varten vai aloitanko itse kirjoittamisenkin. Aika saa ratkaista sen ja näyttää, millaisia asioista kirjoitan tänne.

Seuraavaksi kerron saman asian ulkomaalaisille blogituttavilleni. Palaillaan pian.