23.2.2015

Tarinoita tyhjälle paperille



Kuuntelen uusinta Nickelbackia, tarkemmin sanoen yhtä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja katselen kuunsirppiä, joka loistaa minulle huoneeni ikkunasta. Musiikista virtaa energiaa ja ajatuksia, ja tuo kuu, se antaa minulle ihmettelemisen aihetta. Valkoista valoaan hohtava kaistale oli vielä hetki sitten huomattavasti kapeampi. Sillä aikaa kun kävin laittamassa teetä, se ehti leventyä niin paljon että se alkoi muistuttaa enemmän puolikuuta kuin sirppiä. Vai kävikö se sittenkään niin nopeasti? Ehkä ei, Mutta näky on hypnoottinen. Taivas on niin musta, läpitunkemattoman musta, ja sen keskellä näkyy vain tuo pieni valonlähde, joka on kuitenkin niin kirkas, että se näkyy Maahan asti. Nyt sen eteen on tullut pilviä, mutta pystyn silti erottamaan sen valkeuden pimeyden keskellä. Mieleeni hiipii ajatus, että joskus elämä on juuri tuollaista. Niin pimeää ja synkkää, ettei näe eteensä, niin vaikeaa ja epäreilua, että luulee jäävänsä lopullisesti maahan. Ja sitten tapahtuu jotakin, pientä tai suurta, kohtaa jonkun, jonka valo läpäisee synkimmänkin päivän. Eikä maailma näytäkään enää niin pahalta. Ympärillä ei lopulta olekaan niin pimeää, Sen tuo kuu minulle tänään haluaa kertoa. Sen, että aina on joku, joka voi olla minulle sellainen valo, toivo, onni ja ilo. Ja että minäkin voin olla sellainen valo jollekin toiselle, jos vain osaan tarttua mahdollisuuteen.

Kertaan mielesssäni viimeksi kuluneita viikkoja. Ajattelen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt aikaani, keskustellut ja nauranut. Ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut jotain, joilta olen saanut jotain ja joille olen voinut antaa jotain. Ajattelen blogimaailmaa, blogeja joita seuraan ja kirjoittajia niiden takana. Kämppiksiäni ja ystäviäni, perhettäni ja sukulaisiani, erityisesti yhtä melkein 100-vuotiasta teräsmiestä, joka ei ole koskaan kadottanut iloista asennettaan elämään ja joka vielä sairaanakin jaksaa miettiä, mitä minulle kuuluu. Ajattelen opiskeluani, loputtoman kiehtovaa pääainettani ja kandiani, jonka parissa päiväni nyt kuluvat. Olen saanut oppia niin valtavan paljon, ja opin edelleen. Joka kerta tarttuessani uuteen kirjaan saan nähdä, mitä olen oppinut ja kuinka oppimani auttaa minua lukemaan syvällisemmin, tunteellisemmin, tarkemmin ja innostuneemmin. Ajattelen luovia proosatekstejäni, projekteja, joita on nyt käynnissä kolme. Ne kaikki ovat erilaisia ja aivan eri vaiheissa, ja voi kuinka innoisssani olen niistä. Yksi on ollut osa minua jo vuosia, toista työstän hyvän ystävän kanssa, ja kolmas sain inspiraationsa kahden oikean ihmisen todellisesta kohtaamisesta. Jokainen niistä etenee vaihtelevaan tahtiin, vuorollaan, mutta etenee joka tapauksessa.

Ajattelen kaikkea tätä ja hymyilen hymyä, joka on noussut kasvoilleni varpaista saakka.

Juuri nyt olen kaikkein kiitollisin ihmisistä, jotka pienillä sanoillaan saavat valtavasti aikaiseksi. Yksi muistutti minua tosiasiasta, joka oli ollut minulta hukassa. 

"Sä osaat luoda tarinoita tyhjälle paperille." 

Jäin miettimään tätä yhtä lausetta pitkäksi aikaa. Kuulin sen epäuskon hetkellä, vaikeana päivänä. Kuusi sanaa, vain kuusi sanaa. Ja silti niissä on niin paljon voimaa, että ne saavat minut muistamaan, mitä osaan. Ne lohduttavat ja auttavan näkemään verhon taakse, siihen yhteen asiaan joka on aina minussa: kirjoittamiseen. Sen minä osaan. Sen minä voin tehdä. Kirjoittaa voin aina, vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisi viety. Tämä on lohduttava ajatus.

Toinen ilopilleri, kämppikseni itse asiassa, sanoi uskovansa minun kykyihini, puhui siitä kuinka osaan kuvailla asioita. Paikkoja, ihmisiä, tilanteita, tunteita. "Käytä sitä. Muutkin vielä huomaavat sen." Tämän kuulin, kun hän oli lukenut parikymmentä sivua minun tekstiäni. Vain 20. Hämmästyttävää! Olen todella onnistunut jossakin.

Ja sitten Otto, josta kirjoitin ennen kuin vuosi vaihtui, lämmitti sydäntäni aivan ihanalla kannustuksella, kun mainitsin hänelle kandini. "Sä teet siitä matskusta vallankumouksellista" -> voiko parempaa kannustinta antaakaan? Haleja sinne ruudun taakse <3

Kaksi ihanaa ihmistä, joita tapasin viime viikolla, mainitsivat palon, intohimon. Kuinka minusta huokuu aito into ja tahto tehdä tätä, mitä teen: kirjoittaa, luoda tarinoita, jakaa ne toisille, ja lukea toisten kirjoittamia tarinoita. Kuinka sen aikaansaama onnen tunne hehkuu silmissäni ja tekee heidätkin iloiseksi. Nämä hetket ovat kullanarvoisia, On aina hienoa, kun joku voi olla silminäni jossakin, minne en itse voi päästä. 

Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä. Kandini aihetta kehuttiin mielenkiintoiseksi, ja vielä siellä missä vähiten osasin odottaa. Ja ensimmäiset kappaleet, jotka luonnostelin uuteen kirjaan, herättivät lukijassaan parhaan mahdollisen reaktion: mielenkiinnon, halun lukea lisää.

Kaikki nämä pieniltä tuntuvat sanat ovat minulle suuria, ja siksi halusin jakaa ne. Ihmeellisintä niissä on se, että ne kaikki tulevat ihmisiltä, jotka ovat vasta alkaneet tutustua minuun. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset, joille olen niin uusi, uskovat minuun tällä tavalla ja vielä ilmaisevat sen.  He antavat minulle uskoa itseeni, uskoa kirjoittamiseeni. He osoittavat, että en taistele turhaan löytääkseni oikeat sanat, oikean tunnelman, oikean rakenteen. He muistuttavat minua siitä, että olen kirjoittaja. Siitä, että en lakkaa olemasta sitä silloinkaan, kun kirjoittaminen ei suju ollenkaan niin hyvin kuin haluaisin. 

Mieleeni palaa useita kysymyksiä, joita pohdin viime kesänä ja syksynä. Mitä kirjoittaminen on, miksi kirjoitan, mikä kirjoittamisen merkitys on. Kuinka medialukio ja yliopisto vaikuttavat minuun kirjoittajana ja lukijana. Miten tarinat syntyvät. Mietin, mihin tartun ensimmäisenä. On niin paljon ajatuksia, jotka haluavat tulla sanoiksi, ja se tekee minut iloiseksi. Niin valtavan iloiseksi, että voisin melkein itkeä. 

Jään kuuntelemaan Nickelbackin kappaleen sanoja. Melodiaakin. Tässä kappaleessa on jotakin todella iskevää. Ehkä siksi, että se tuntuu kuvaavan elämääni sellaisena kuin se nyt on. Jotain on tulossa, jotain on tapahtumassa. Taistelu paremmasta on alkamaisillaan, eikä sitä voi pysäyttää.

This is the fight that we have been waiting for
And there's no sense in running
The Hammer's coming down

Eikä voi kääntyä takaisin...

Mutta, taistelun tuolla puolen, jossain...

If there's one thing I can promise you
We'll see the light again

Holding on
We will make it to the dawn
It will be here before long

Hold on
If we can find the light 
we can find our way back home

Jossain on valo, jossain on koti. Mutta nyt on aika olla matkalla, aika taistella, Ja minä taistelen. Luon tarinoita tyhjälle paperille. Muutan kipeän kauniiksi, pahan hyväksi, hyödyttömän merkittäväksi. Annan mielille ja tunteille äänen ja muodon. Käytän sanojani siihen, minkä parhaiten osaan.

Kiitos teille ihanille, mahtaville, hienoille ihmisille, jotka olette elämässäni. Kiitos, että jaatte minun kanssani tätä sekalaista matkaa, jota kutsun kirjoittamiseksi. Kiitos, että olette minun kuuni mustassa yössäni. Ilman teitä tätäkään tekstiä ei olisi.

7 kommenttia:

  1. Voi miten kaunista <3 !

    VastaaPoista
  2. No nyt lähtee vastakehut ja suuret sellaiset. Voi kuinka ihanaa. Tämä on todella kaunista. En ole tänään pystynyt keskittymään kunnolla oikein mihinkään, mutta tämä imaisi minut täysin mukaanska aivan täysin. Et usko tätä onnellisuuden määrää, joka jostain syystä tuli minuun tämän tekstin kautta. Ei ihan paras päivä ollut tänään taaskaan, ja olen tänään ajatellut, että osaanko minä mitään, osaanko oikeasti kirjoittaa vai luulenko pelkästään niin. Tämä teksti sai minut taas uskomaan, että oikeasti osaan jotain. Kiitos tästä.♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Ellen! :) <3 Ihanaa, että tästä oli sinulle iloa ja apua. Ja kyllä, sinä osaat kirjoittaa! Luota aina siihen.

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Oi ihanaa! Hauska kuulla, että mun löpinöistä on ollut kannustinta!! :-))

    VastaaPoista